Suloinen aamuhetki kahvikupin ja keksipaketin rippeiden kanssa. Istun sohvalla ja tietokoneeni on sijoitettu keittiön pöydälle, joka on raahattu olohuoneeseen juuri sitä tarkoitusta varten. Joka puolella ympärilläni on tyhjiä ja täytettyjä pakkauslaatikoita, sekaisesti ripoteltuja tavaroita jotka odottavat päästä laatikkoon. Muutto lähenee, lasken öitä uuteen kotiin.

Toisin kuin vähän yli vuoden takainen muutto, tämä ei herätä minussa juurikaan haikeutta. Mieleni on jo muuttanut Helsinkiin, nyt vain odotellaan päivää jolloin kehoni ja tavaroideni on määrä seurata perässä. Vuosi ei kenties ole tarpeeksi pitkä aika kiintyä ja kiinnittyä paikkaan. Tai kenties oma osuutensa kiinnittymättömyydellä on siinä, ettei tähän asuntoon sijoitu tarpeeksi paljon suloisia ja haikeita muistoja, tapahtumia joita jäisin ikävöimään.

Viimeinen puolivuotinen on ollut ihmeellistä aikaa ihmissuhteiden osalta. Kliseinen vuoristoratavertaus sopii siihen kovin hyvin. Muistan hetkiä jolloin olen ollut niin onnellinen etten muista olenko ollut niin onnellinen koskaan. En ainakaan pitkään aikaan. Ja onnellisten aikojen väliin mahtuu ahdistavia yksinäisiä viikonloppuja, pahaa oloa joka ehkä laimenee väliaikaisesti tarpeeksi kovalla huutavasta synkästä musiikista muttei sammu silloinkaan. Särkyneeseen sydämeen auttaa aika. Sydämen muututtua särjestä takaisin sisäelimeksi, tapahtui jotain hienoa, jota en osannut odottaa. Uusi ihmissuhde, joka oli kaikin puolin parempi kuin se menetetty. Uusi alku.

Nyt katselen tulevaisuuteen yhtä aikaa toiveikkaana ja epävarmana, mutta mikä tärkeintä, suhteellisen epärikkinäisenä. Nyt vähän lisää kahvia, luen aamu-uutiset ja sitten muuttolaatikot alkavat taas täyttyä.