Eilen yönä tuli valvottua läpi La Dolce Vitan, Federico Fellinin ohjauksen vuodelta 1960.

Elokuvan kokonaisuus jäi minulta jotenkin hämäräksi. Varmaan siksi, että meinasin nukahtaa elokuvan viimeisen kahden tunnin ajan. Toisaalta elokuvassa ei ollutkaan varsinaista vahvaa juonta, vaan se oli enemmänkin kuvausta rikkaan kansanluokan juhlien, alkoholin ja seksin täyteisestä elämästä, joka vaikutti jotenkin todellisuudesta irtaantuneelta, "henkisesti köyhältä". Ihmiset ajelehtivat juhlista toisiin ja vaikuttivat olevan eksyksissä, heidän elämäntapansa ei tuntunut "todelliselta elämältä".

Elokuvassa oli yksi kohtaus, joka jäi eritoten mieleen. Toimittaja Marcello lähti tekemään juttua kahdesta lapsesta, jotka väittivät Madonnan ilmestyneen heille. Lapset oli tarkoitus tuoda takaisin ilmestymispaikalle, ja sinne kokoontui kansanjoukkoa (kuten sairaita) ja mediaa odottamaan heitä. Viimein lapset tulivat. He osoittivat ilmaan, sanoivat näkevänsä Madonnan ja lähtivät juoksemaan siihen suuntaan. Kohta he osoittivat toiseen suuntaan ja sanoivat Madonnan olevan siellä. Satoi rankasti vettä. Lapset juoksentelivat edestakaisin Madonnan perässä, ja koko kansanjoukko heidän perässään. Lopulta joku mies vei lapset pois paikalta ja sanoi, että Madonna ei enää ilmesty ellei tälle paikalle rakenneta kirkkoa. Jotenkin sen kohtauksen älyttömyys oli niin hienoa. Kansanjoukko juoksentelee villiintyneenä sateessa uskonnollisen huijauksen perässä. Haluten uskoa. Tai metsästäen loistavaa uutisjuttua. Rahaa. Voi tätä maailmaa, voi meitä ihmisiä. (En tiedä mitä tekijä on halunnut tällä kohtauksella kertoa ja mitä jotkut viisaat elokuvaihmiset siitä sanoo, mutta minuun teki vaikutuksen erityisesti se ihmisten mielettömyys ja laumamaisuus millä ne villiintyivät asiasta.)

Vaikka pidänkin enemmän sellaisesta ns. perinteisestä elokuvasta jossa on juoni johon voi odottaa jotain loppuratkaisua, niin väittäisin, että jotain hienoa tuossa elokuvassa oli, kun sen kohtaukset pyörivät mielessäni vieläkin.

Muita kuulumisia otsikon teemassa pysytellen... Elämä on taas toistaiseksi melkein ihanaa. En ole enää ollenkaan niin ärsyyntynyt ja levoton kuin muutaman päivän ajan. Olen harrastanut kesäaleshoppailuterapiaa ja nähnyt ihmisiä ja sopinut tekemistä loppuviikolle ja kaikkea sellaista mieltä rauhoittavaa. Mutta aina kun ajattelen työnhakua, alkaa vähän ahdistaa. Pelottaa oikeasti, että mitäs sitten jos en saakaan työpaikkaa. Pelottaa, että tipun uraputkesta ennen kuin olen siihen päässytkään. Vaikka nykyään ei kuulemma voi puhua enää uraputkesta, vaan urasormenjäljistä joita jätetään sinne sun tänne, tai jotain muuta yhtä älytöntä. Kuitenkin, pelottaa tämä epätietoisuus. Nyt pitäisi ruveta kirjoittamaan työhakemuksia ja lähetellä niitä muutama. Tässä vaiheessa kesää tuntuu tulevan aika vähän tarjolle uusia paikkoja.