Varoitus: tämä kirjoitus sisältää valitusta.

Toisinaan kyllä tekisi mieli lyödä itseään, kun ei osaa olla ihmisiksi. Fiksut aikuiset ihmiset luultavasti yrittäisivät melankolisesta mielialastaan huolimatta hymyillä ja keskustella kavereidensa kanssa iloisesti niitä näitä. Toisin kuin minä, joka ryhdyin tänään seurueen ilonpilaajaksi kun tuijottelin masentuneen näköisenä pöytää enkä puhua pukahtanut. En taida oikein aina osata kontrolloida tunteiden ilmaisuani läheisten ihmisteni seurassa. Ehkä se on minulta jotain lapsellista mielenosoituksellisuutta, tai mitä lie. Joka tapauksessa se nyt jälkikäteen hävettää. Olen jo sentään aikuinen enkä mikään yläasteikäinen nuori, jolle murjottaminen vielä olisi jotenkin sallitumpaa.

Mielialani pomppivat tänään ihmeellisesti. Ensin olin oikein iloinen ja energinen, sitten muutuin tunteelliseksi ja lopulta minut valtasi negatiivinen asenne ja murjotusmieli. Nyt sitten taas elämä hymyilee. Pah. Syytän hormoneja. Niiden syytä kaikki. Miussa mitään vikaa oo.

Olen tällä hetkellä erittäin onnellinen muutamasta ihanasta ihmisestä, jotka elämässäni ovat. Tai juuri tällä hetkellä erityisesti yhdestä heistä. Se on vaan niin ihana ihminen, että jo pelkästään sen läsnäolosta tulee hyvä olo.