No nyt se on sitten tehty. Siis vaihdettu blogin nimi. Ja päädyin sitten tuohon yksinkertaiseen vaihtoehtoon. Se on kovin kummallista miten vaikeaksi ja lähes stressaavaksi voi muodostua tuollainen yhtäkkinen nimenmiettimisprosessi. Aivoissa tuntuu ihan tyhjältä, ja kaikki satunnaiset ajatuksen poikaset ovat niin huonoja, ettei niitä kannata siitä isommiksi ajatuksiksi edes lähteä kasvattamaan. Ja muutenkin tuntuu ihan kaamealta muuttaa omaa blogi-identiteettiään johon on jo ehtinyt kasvaa. Mutta nyt se on tehty. Ja tästä eteenpäin Kummastus on sitten Kummastus. Että näin.

Olen viime päivien aikana muuttunut vaihteeksi ihmeellisen tunteelliseksi yksilöksi. Kun jossain tv-ohjelmassa ihmiset sopivat riitansa tai sanovat rakastavansa toisiaan, alkaa minua itkettää. Syytän tästä hormoneja. Ja ihan kuin tämä ilmiö olisi voimistunut iän myötä. Tai sitten olen vain alkanut kiinnittämään siihen enemmän huomiota. On vain outoa silloin tällöin herkistellä sellaisista asioista, jotka eivät yleensä tunnu miltään. No, ehkäpä tällä tavalla saa ainakin telkkariohjelmista enemmän irti, kun ne tuntuvat koskettavammilta.

Keskustelimme tänään gradutapaamisessa ohjaajani kanssa analyysistäni. Se mitä olen nyt viikon aikana saanut aikaiseksi on ihan kelvollista. Ei ainakaan sanonut, että siinä olisi jotain pielessä. Jatkan siis samalla tavalla lopun aineiston kanssa, ja sitten viikon päästä taas katsotaan sitä. Alan jopa pitää realistisena ajatusta, että graduni saattaa olla ihan hyvässä vaiheessa jouluun mennessä. Voi kun olisikin.

Käytiin Ystävän kanssa tänään lenkillä, oli loistoisa lenkkeilyilma. Kun olin tekemässä lähtöä, jätin ulkovaatekaapin oven hetkeksi auki. Ja siellä kaapissa oli ulkoilutakkini, jota en ollut vielä ehtinyt laittaa päälleni. Kuulin kaapista rapisevia ääniä, menin katsomaan, ja eikös vaan Kissa roikkunut siellä kynsillään minun uudessa takissani! Voihan perhana. Taisin sanoa Kissalle vähän pahasti, mutta eihän se tietystikään ymmärtänyt mitä minä sanoin. Takkiin oli jäänyt mukavat kynnen jäljet. Toivottavasti ne siitä häipyvät, eivätkä ala muodostaa mitään reikiä ympärilleen. Se on kyllä hassu juttu, että vaikka Kissa tekisi mitä, niin ei sille osaa olla edes vihainen. Kun eihän se äitin ihana pikku mussukka nyt sitä tahallaan tehnyt... Kissoilla on hämmästyttävä kyky saada ihmiset unohtamaan vihastuttavuutensa ihastuttavuudellaan.