Työpaikkailmoituksia selaillessa iskee hirveä epätoivo ja itkukiukkuolo. Kävin läpi lähes kaikki paikat netissä, joissa on tarjolla vapaita työpaikkoja. Sellaisia paikkoja, joita minä voisin koulutukseni ja osaamiseni perusteella hakea löytyi kaksi kappaletta.

Jos pitää lähettää sata hakemusta ennen kuin työpaikka tärppää (niin minä oletan...) ja hakemusvauhti on vaikkapa kaksi hakemusta viikossa, ehdin olla ennen sataa hakemusta työttömänä hyvin kauan. Niin epäilyttävän kauan, ettei kukaan enää halua minua töihin.

En ymmärrä mistä ihmiset löytävät töitä?! Ne hemmetin piilotyöpaikathan tässä kai pitäisi löytää, koska tarjolla ei ole juuri mitään. Mutta miksi kukaan ottaisi minua niihin piilotyöpaikkoihinkaan, kun ei ole niitä hiton sosiaalisia verkostoja, joista olisi hyötyä työnhaussa. Tunnen oloni surkeaksi ja syytän itseäni siitä, etten ole etsinyt töitä aktiivisesti jo vähintään puoli vuotta ennen valmistumista.

Nauti nyt tässä sitten kesästä, kun pelottaa, että edessä on työtön syksy. Hah, mennäkö takaisin opiskelemaan. Ehkä jotain ns. järkevää ammattia jossa on paljon töitä tarjolla. On opiskelu ainakin helpompaa, tutumpaa ja turvallisempaa kuin tämmöinen elämänvaihe jolloin koko tulevaisuus on yksi suuri kysymysmerkki. Työnhaku, ihana elämänvaihe, jolloin kaikki mahdollisuudet ovat edessä... Mutta mitkä mahdollisuudet? Kun tietäisi edes mitä kaikkia mahdollisuuksia on, niin helpottaisi, mutta kun nettiin ilmoitetuissa avoimissa työpaikoissa nuo mahdollisuudet vaikuttavat ainakin tällä hetkellä aika rajallisilta.

Minä uskoisin olevani suhteellisen hyvä työntekijä. Olen osaava, oppiva, luotettava, tunnollinen, tulen ihmisten kanssa toimeen ja kaikkea muuta myönteistä. Olen pärjännyt hyvin opinnoissakin ja saanut myönteistä palautetta. Nyt minua pelottaa, että se vain ei riitä. Että en pääse edes näyttämään kenellekään työnantajalle, että olisin hyvä ja osaava työntekijä. En tiedä miten epärealistinen tai realistinen tuo pelko loppujen lopuksi on. Tämä epätietoisuus on vain niin ikävää.