Itseinho, itsesyytös, itsesääli. Negatiivista mielialaa ei paranna mitenkään se, että nyt on iloinen hormonien aiheuttama 'kaikki televisio-ohjelmat itkettävät minua' päivä. Eikä se, että kolme päivää on kulunut lähes täydessä gradun tekemättömyydessä ja huono omatunto kolkuttaa kovasti. Sitten hieman myönteisempään aiheeseen:

Onneksi elämässäni on tällä hetkellä useampia sellaisia ihmisiä, joiden seurassa pystyn olemaan mahdollisimman hyvin oma itseni. Olisi kauheaa, jos ihmissuhteet muodostuisivat vain pinnallisista kaveruuksista (tarkoitan tällä suurin piirtein seuraavaa: sellaisia ihmisiä, jotka ovat sen verran erityylisiä kuin minä, ettemme oikein koe keskenämme sellaista yhteyttä ja yhteisymmärrystä, joka mahdollistaisi syvällisemmän kaverustumisen), joissa pitäisi esittää jotain mitä ei ole. Tai eihän se mitään tietoista esittämistä ole, mutta pinnallisemmissa kaverisuhteissa minulla (ihmisillä yleensäkin) on sellainen rooli, joka on vähemmän minua itseäni.

Joskus olen ajatellut, että voi kun minullakin olisi sellainen suuri kaveripiiri, niinkuin monilla ihmisillä tuntuu olevan. Mutta en minä tarvitse mitään jättimäistä kaveriporukkaa. Mieluummin kuin paljon ihmisiä, tarvitsen juuri niitä minulle oikeita ihmisiä. En usko, että ihmisellä voi olla kovin suurta joukkoa sellaisia läheisiä ihmisiä, joiden kanssa voi käydä merkityksellisiä keskusteluja ja joille voi ihan oikeasti uskoutua ja paljastaa jopa oman heikkoutensa. Ainakaan minulla ei voisi olla. Ja juuri sellaisia ihmisiä minä eniten tarvitsen. Joten olen siis onnellinen niistä ihmisistä, joita elämässäni on.