Päädyin viikonloppuna kahtena iltana baariin yhdelle, ja totesin, ettei baarielämä jostain syystä juuri nyt nappaa. Yhdelle meneminen tarkoitti todellakin yhdelle menemistä, eikä sen yhdenkään juomisesta olisi ollut niin väliä.

Tämän perusteella voisi kuvitella että olen elämäntavoiltani hyvinkin tervehenkistynyt, mutta ehei, olen sen sijaan kunnostautunut herkuttelupuolella. Minusta on nykyään mukavaa istuskella kotona, laittaa hyvää ruokaa, katsella sarjoja. Ehkä uuden kodin innoittamana kodin hengetär minussa on nostanut päätään, ja pidän myös tavaroiden järjestelystä ja jopa tiskaamisesta, mitä voi pitää pienoisena ihmeenä.

Kävimme eilen ystäväni kanssa kävelyllä Hietaniemessä (mukavaa kun on lenkkeilyseuraa) ja päädyimme kävelemään jäälle. En muistakaan milloin olen kävellyt jäällä viimeksi, joten se oli jännittävää. Olin kuulevinani koko ajan kävellessämme outoa ritinää jäästä ja huomautin tästä ystävälleni moneen kertaan. Lopulta ystäväni ja huomasi ja huomautti, että tulisikohan ääni minun takkini aukiolevasta alanapista. Kyllä se tuli. Tämän täpärän hengenvaaralliselta onnettomuudelta pelastumisen jälkeen oli kerrassaan uudistunut olo, ja syvällinen oivallus täytti mieleni: Tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä...

Tänäänkin voisi lähteä kävelylle. Aurinko paistaa niin kauniisti sälekaihtimien raoista, että siellä on varmaan hieno ilma. Kun vain jaksaisi liikkua. Minut on vallannut hirmuinen aamu-unisuus. Herään myöhään, ja sen jälkeen menee monta tuntia ennen kuin koen olevani oikeasti hereillä... Jaa, muutos suunnitelmiin! Ystäväni soitti juuri ja pyysi kanssaan ulos syömään. Nyt äkkiä suihkuun. Tämä oli ehkä hyvä juttu, muuten olisin kuitenkin jumittunut väsähtäneenä koneelle.