Tänä aamuna sain ihanista ihanimman herätyksen. Eräs lehtipuhaltajien jalon ammattikunnan edustaja puhalteli ikkunani alla. Ah, voiko päivä paremmin alkaa, kuin tuohon sulokkaaseen ääneen! Minusta on hauskaa ajatella, että lehtipuhaltimen käyttäjä on oma ammattinsa. Että lehtipuhaltajalla ei ole muita työtehtäviä, kuin mennä aikaisin aamulla kerrostalojen pihaan ikkunoitten alle puhaltelemaan, vaikka siellä ei olisi mitään puhallettavaakaan. Lehtipuhallukseen liittyy suurta mystiikkaa ja selittämätöntä arvoituksellisuutta.

Vakavasti puhuen, tajusin juuri tänään mikä tekee lehtipuhaltimen äänestä niin sietämättömän raivostuttavan. Se ei ole varsinaisesti se kova hurina, vaan se, että se hurina ei ole tasaista, vaan taukoaa, hiljenee ja kovenee vähän väliä. SE on ärsyttävää. Toinen ärsytystä selittävä tekijä on lehtipuhallusäänen ajankohta. Aamuvarhain ei ole ikinä ollut minun korvilleni sopiva aika kuulla kovia ääniä. Korvat ovat herätessä paljon herkemmät kuin päivällä. Niin se vain on.

Lehtipuhaltelun lisäksi mielessäni pyörii tuleva muutto. Joka on, yllättävää mutta totta, joka päivä yhä lähempänä. Olen pakannut jo kolme laatikkoa. Tiensä muuttolaatikkoon ovat löytäneet vanhat päiväkirjat ja muut sen tapaiset yksityisluontoiset vihkoset, kesäkengät sekä vanhat kansiot, jotka sisältävät jotain opiskelumuistiinpanoja. En ole hyvä heittämään mitään pois, joten luultavasti täysin turhat yliopistomuistiinpanot pysyvät matkassa. Jos meinaisin heittää vanhojen kansioiden sisältöä pois, minun pitäisi plärätä ne sivu sivulta läpi, siltä varalta että sieltä löytyy jotain tärkeää tai jotain jolla on tunnearvoa. Ja jos alkaisin plärätä niitä sivu sivulta läpi, jumittuisin lukemaan niitä, ja siihen menisi aivan tuhottomasti aikaa. Parempi siis vain ottaa suosiolla kaikki vanhat kansiot, vihot, lippuset ja lappuset mukaan.

Tunnelmani tulevan elämänmuutoksen suhteen ovat tällä hetkellä lähinnä oudot. Outo voisi olla paras sana kuvailemaan mielialaani. Eli tuntuu vähän kummalliselta. Sen lisäksi olen aika usein aika huolestunut monista käytännön asioista ja niiden hoitamisesta ja aikatauluista ja rahasta ja kaikista sellaisista asioista jotka ovat vähääkään epävarmoja. Olen myös hyvin iloinen ja innostunut, mutta en osaa antaa itselleni lupaa olla liian iloinen, koska mietin niitä juttuja, joista pitäisi olla huolestunut. Enkä ole edelleenkään tajunnut oikeasti sitä, että olen muuttamassa. Ehkä se tietoisuus iskee vasta sitten, kun on uudessa asunnossaan muuttolaatikoiden keskellä. Tai ehkä jo siinä vaiheessa, kun näkee vanhan rakkaan asuntonsa tyhjänä, ja sulkee oven kiinni takanaan.

Näen huomenna pitkästä aikaa erään todella rakkaan Ystävän. Vietämme iltaa ruokaa laittaen. Tuon ystävän kanssa on aina yhtä ihanaa päästä juttelemaan kaikista mahdollisista asioista. Ja vaikka tapaamistemme välillä on yleensä aina kuukausia, tuntuu tavatessamme melkein siltä kuin olisimme eronneet edellisenä päivänä. Tuo ystävä on niin tuttu ja läheinen, ja hänen seurassaan voi olla niin oma itsensä, ettei välimatka tai aika muuta sitä. Odotan tuota huomista iltaa erittäin onnellisilla mielin, ja olen tyytyväinen siitäkin, että se tuo uskoakseni hyödyllisen ja piristävän katkoksen tähän muuttohäslinkiin ja muuttomietteisiin.