Joskus on sellainen olo, ettei siihen auta mikään muu kuin elokuvan vuokraaminen. Ihan totta. Vaikka omassa hyllyssä olisi katsomattomia elokuvia, niistä ei ole mitään hyötyä kun 'pakko vuokrata leffa' -tauti iskee. Ruoho on vihreämpää elokuvavuokraamon ikkunan sisäpuolella.

Eilen katsoin Naapurini Totoron. Olisin niiiin kovasti halunnut häikäistyä siitä elokuvasta ja pitää sitä aivan loistavana, ja minua harmittaa todella kun näin ei käynyt. Meni aikansa, ennen kuin aloin edes pitää elokuvan päähenkilöistä, Totorosta en pitänyt oikeastaan koko leffan aikana, paitsi niissä kohtauksissa joissa se nukkui selällään, ne olivat hauskoja. Kissabussi oli todella karmea, ilkeännäköinen otus, sellainen painajaiskissa. Ja entä, miksi sinulla on noiin suuri suu, kysyy pieni punahilkka. Mutta oli elokuvassa kehuttavaakin. Elokuvan edetessä aloin pitää päähenkilötytöistä ja elokuvassa oli myös joitakin visuaalisesti hienoja kohtauksia. Olihan se kokonaisuudessaan sellainen hyvän mielen elokuva, eikä missään nimessä huono. En tiedä miksi minulla on sellainen olo, että minussa on varmaan jotain vikaa, kun en tykännyt siitä enemmän...

Tänään katsoin Brokeback mountainin. Tarkoitus on ollut katsoa tämä(kin) leffa jo vaikka kuinka kauan. Se oli kyllä hyvä elokuva ja pääosan miehiltä hienot roolisuoritukset. Mutta en menisi kehumaan hyvän mielen elokuvaksi. Sitä katsoessa ainakin viimeisen tunnin ajan oli jotenkin paha mieli, elokuvan loppupuolella jo itketti ja puoli tuntia elokuvan loppumisen jälkeen oli vielä sellainen apea 'no höh'-tunnelma. Dvd-kotelon takakannesta löytyy sana 'raastava', se on ihan hyvä sana. Hyvä leffa siis, mutta en tiedä haluaisinko nähdä uudelleen.

Sama juttu kuin Schindlerin listassa (joka tosin oli paljon parempi, ja myös paljon ahdistavampi). Se oli mielettömän vaikuttava elokuva, todella hyvä, mutta vollotin varmaan puolet elokuvan kestosta, ja se elokuvan tunnelma ei irronnut minusta koko loppupäivänä. Niin paljon kuin tuosta elokuvasta pidinkin, en tiedä saanko itseäni enää katsomaan sitä toista kertaa.

Mistähän se johtuu, että lähiaikoina suunnilleen joka toisessa katsomassani elokuvassa tuntuu soivan jossain kohtaa kappale quizás quizás quizás?