Löysin tänään erään aika toimivan reseptin raivohulluudelle. Ensin täytetään netissä tunnin ajan työnhakijaksi-ilmoittautumislomaketta, jossa on valikkoja, joista ei löydä itselleen sopivaa vaihtoehtoa. Kiroillaan vähän. Sitten tehdään uloslähtöä vastapestyssä hupparissa, jonka rinnuksille viime metreillä tiputetaan ruokaa, jota ei saa vedellä irti. Sitten vähän kiroillaan. Sitten muistetaan, että tälle päivälle oli varattu pyykkivuoro klo 12-14. Katsotaan kelloa. Se on 14.10. Kipitetään sottaisessa hupparissa pyykkitupaan ja todetaan, että tämän päivän kaikki muut pyykkivuorot on jo varattu. Sitten kipitetään yläkertaan ja tungetaan likainen huppari pyykkikoriin. Sitten nostetaan puolihuolimattomasti lattialta sinne tipahtanut käytetty kermapurkki, jossa onkin vielä kermaa pohjalla. Ja kermaa roiskuu. Sitten kiroillaan taas.

Jossain vaiheessa raivohulluus alkoi tehdä tuloaan. Kihisin kiukusta. Pompin tasajalkaa lattialla ja löin nyrkilläni kaapinoveen. Ihan vaan osoittaakseni mieltäni.

Mutta sitten vaihdoin päälleni hupparin numero kaksi, ja lähdin suunnitelmien mukaan ulos käppäilemään. Ihana auringonpaiste ja lämmin, vaikka tuulikin mahottomasti. Kävelin miun kevätlempparilenkkiä rantaa pitkin ja näpsin valokuvia. Ulkona olemisella on varsinkin keväällä massiivisia myönteisiä vaikutuksia mielialaan. En osannut olla muuta kuin yleistyytyväinen ja ihastella kaunista kevättä.

Piipahdin taas vakkarimattolaiturillanikin istumassa.

546086.jpg

Mattolaiturit on mahtavia. Miulla on tosi paljon hyviä muistoja mattolaitureista. Niillä on tullut istuskeltua lähes kaikkien tärkeiden ystäväihmisten kanssa ja vietettyä laatuaikaa myös itsensä seurassa. Siellä on purettu huolia, suunniteltu matkaa, ihasteltu kevättä ja kesää, puhuttu ihmissuhteista, syöty pitsaa, juotu illalla siiderit, syöty aurajuustopatonki puokkiin, vaihdettu kuulumisia kun on oltu pitkään erossa, höpötetty kaikista maailman asioista. Mattolaituri on se paikka, jonne mennään istumaan, kun keväällä on ensimmäiset lämpimät säät. Se paikka, jonne pysähdytään lenkillä istuskelemaan jos ei ole kiirettä minnekään. Se paikka, jossa istutaan "vielä vähän aikaa" sen jälkeen, kun rannassa käyvä tuuli on alkanut jo paleltaa. Se paikka, jonne voi mennä kesällä rauhassa syömään eväitä, jos kyllästyy kaupungilla viliseviin ihmismassoihin. Olen kai jossain määrin erakkoluonne, koska minusta on mukavaa hakeutua jonnekin missä ei ole muita ihmisiä. Omaa rauhaa. Joki. Puita. Melkein luonnossa. Silti lähellä kaupunkia. Mitä olisi kevät ilman mattolaituria?