Vanha elokuvasuosikkini. Nyt ikiomana. Rakas lurjus, Toivo Särkän ohjaama komedia vuodelta 1955. Mika Waltarin käsikirjoitus. Kyllä Waltari taas kerran on osannut. Hyvää sanailua ja hauskoja oivalluksia. Arkistonhoitaja Siimes (Edvin Laine) ja hänen veljenpoikansa Jussi Siimes (Joel Rinne) vihaavat naisia. Kaino Itkonen (Ansa Ikonen) muuttaa miesten alivuokralaiseksi mieheksi pukeutuneena, koska naisiahan asuntoon ei suvaita.

(Naistutkimuksellisia huomioita: Miesten naisviha elokuvassa on ylitsevuotavuudessaan niin naurettavaa, että se kääntyy itseään vastaan ja on hauskaa. Minusta on paljon nerokkaampaa tehdä elokuvassa pilaa ihmisten sukupuoliin liittyvistä stereotyyppisistä käsityksistä, kuin valita perinteinen helppo tie eli naurattaa katsojaa esittämällä stereotyyppisiä sukupuolirooleja. Eli siis: Minä nauran mielelläni näiden kahden miehen typerille käsityksille naisista, mutta ei minua huvittaisi nauraa miesten kanssa naisten typeryydelle.)

Hyväntuulinen komedia, vanhojen suomileffojen parhaasta päästä. Edvin Laine on ehkä parasta tässä elokuvassa. Ja ne kaikki loistavat vuorosanat.

"Todellisuudessa ei ole olemassa mitään petollisempaa, julmempaa, kavalampaa, tunnottomampaa, häikäilemättömämpää olentoa kuin nainen. Kaikki alkaa siitä, että jokaisen naisen korkein päämäärä, ainoa päämäärä, on päästä naimisiin (...) Ja mikään keino ei ole tarpeeksi katala, mikään juoni ei ole tarpeeksi alhainen, tämän päämäärän toteuttamiseksi."

"Käytännössä se on sellaista, että sen jälkeen mies ei enää usko joulupukkiin. Mies menettää kaiken uskonsa ihanteisiin. Ei ole uskollisuutta, ei mitään kauneutta. Se on vaan huumaa, joka haihtuu, ja sitten miesparka pyristelee loukussa."
"Sitäkö siis on rakkaus?"

Ja ehkä valkokankaan romanttisin vastaus kosintaan:

"Olkoon menneeksi, Jussi. Mutta muista, itse sinä tämän tahdoit."