On se hassua (tai no asian hassuudesta voi olla monta mieltä), että vaikka tietää aivan hyvin, mitä pitäisi tehdä, on aivan tolkuttoman vaikeaa saada itsensä tekemään mitä pitäisi tehdä. Hyvät aikomukset ja motivaatio katoavat, kun seinä nousee vastaan. Enkä tiedä onko sitä seinää olemassa oikeasti vai onko se vain minun mielessäni. Toisaalta olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että mielessä oleva seinä on siihen törmääjälle yhtä todellinen kuin mikä muu seinä tahansa.

Oli seinää tai ei, minä haluan nyt muutoksen elämääni. Olen lopen kyllästynyt siihen, ettei ole järkevää tekemistä, kunnollista viikko- ja päivärutiinia (kesän ajan tuo meni, koska kesä on kesä ja silloin voi ajatella olevansa kesälomalla), eikä rahaa. Olen kyllästynyt myös tähän epätietoisuuden tunteeseen. Minä olen aina ollut parhaimmillani silloin, kun minulla on paljon, melkein liikaa tekemistä. Kun on monta rautaa tulessa, on paljon energisempi, osaa rytmittää elämänsä paremmin, saa aikaan enemmän, on paremmalla tuulella, osaa nauttia vapaa-ajastaan, menee mielellään illalla nukkumaan... Minä niin kaipaan tuollaista elämänvaihetta. Minusta tuntuu, että kiire stressaa paljon vähemmän kuin epätietoisuus.

Saadakseni kaipaamani muutoksen, on nyt siis pakko vain jyrätä eteenpäin, vaikka sisäiset seinät kuinka pongahtelisivat vastaan. Ne seinät on tehty kaadettaviksi. Ehkäpä lähiaikojen angstailuni on vain hyväksi. Tarpeeksi angstailtuaan sisuuntuu ja silloin rupeaa kaikki hoitumaan sata kertaa tehoisammin. Sellaisia merkkejä olen jo vähän havaitsevani. Jospa se olisi sieltä tulossa.