Tulevaisuus pelottaa. Lähinnä raha-asiat. Millä tavalla ne järjestyvät vai järjestyvätkö millään tavalla. En jaksaisi olla ihan näin vähätuloinen enää kovin pitkään. Muutama kuukausi vielä menee, mutta vuosia on liian kauan. Jos rahaa ei olisi olemassakaan, niin kaikki olisi niin kovin paljon helpompaa. (Muka. Sitähän voi aina pohtia mitä meillä olisi, jos ei olisi rahaa. Sitten valitettaisiin jostain muusta. Ja aina kuitenkin joillakin on enemmän kuin toisilla. Sitä mitä nyt kulloinkin on. Rahaa, oravannahkoja tai vaihdettavia elintarvikkeita.) Mutta siis, voivotteluni pointti oli se, että alkaa tympiä tämä rahattomuus ja kaikkien suunnitelmien pohtiminen ensisijaisesti siitä näkökulmasta, että olen lähes peeaa. Juu. Töitä siis mielelläni tekisin ja palkkaa nostaisin. Tai ehkä vielä suuremmalla innolla tutkimusta tekisin ja tutkimusrahoitusta nostaisin.

Niin siis. Olen onnistunut nyt oikein innostumaan lisensiaatintyöni suunnittelemisesta (huih, pelottava sana tuo lisensiaatintyö... kuulostaa niin, höm, aikuiselta, oikealta tutkimukselta). Raahasin pinon kirjojakin jo kirjastosta, niin voin perehtyä tutkimusaiheeseen ja rajata tutkimusongelmaa. Outoa, vasta äskenhän minä raahasin onnesta soikeana gradun kirjapinoja takaisin kirjastoon... Mutta nyt, uusi aihe, uusi innostus, melkein uudet kirjat (pari noista tänään lainaamistani kirjoista taitaa olla viettänyt runsaasti aikaa asunnossani jo viime talvena).

Vaikka olen tehnyt monenmoisia suunnitelmia ja haaveillut tulevasta jatko-opiskelusta sellaisena mitä se olisi, jos kaikki menisi niin kuin toivoisin, en silti oikeasti tiedä lähes yhtään mitään mitä tuleman pitää. Jos jos jos, jossitella vain täytyy, kun ei tiedä tulevasta, eikä osaa edes arvailla. Innostunut ja myönteinen olen silti tutkimukseni suhteen, vaikka vähäsen urputan ja angstailenkin siitä rahasta (joka on loppujen lopuksi ihan hyvä asia, koska en osaisi kasvattaa itselleni mitään ruokaa enkä tahtoisi nylkeä niitä oravia).