Oon mie kyllä vähän hölmö. Tuli vaan mieleen.

Olen tehnyt hirmuisen urakan ja onnistunut valmistumaan. Opinnot on kasassa ja pitäisi olla kaikin puolin tyytyväinen itseensä. Onnellinen siitä, että yliopisto on kunnialla suoritettu ja voi ruveta etsimään töitä. Suunnitella tulevaisuutta. Ja sitten vielä kehtaan valittaa siitä, että ulkona on harmaata. Ja kaiken kukkuraksi valitan vielä siitäkin, että miulle EI tullut nuha. (ks. edellinen kirjoitus) Hölmön hommaa.

Mikähän piirre sekin on ihmisessä, että osaa niin harvoin olla tyytyväinen. Luulen, että minulla kyse on usein siitä, etten uskalla olla tyytyväinen. Pelkään, että jos olen liian tyytyväinen, niin tapahtuu jotain ikävää. Taikauskoa. Tai ehkä olenkin tyytyväinen syvällä sisimmässäni, mutta en uskalla sanoa olevani tyytyväinen, koska pelkään että liiallinen riemuitseminen kostautuu. Monimutkaista. Ja vähän hölmöä.

Joskus on hassua miettiä, että minkälaistahan elämä olisi, jos asiat olisivatkin menneet jossain vaiheessa toisella tavalla. Olisinko minä aivan eri ihminen? Jos olisin esimerkiksi lähtenyt lukion jälkeen johonkin toiseen kaupunkiin. Jos olisin valinnut eri opiskelualan. Jos olisin alkanut seurustella vaikka pari vuotta sitten. Jos olisin äiti. Tai ihan mitä tahansa. Miten paljon se olisi muuttanut minua? En minä toisaalta halua tietää. Enkä jossitella. Koska minun elämäni on sellaista kuin se nyt on. Jos elämäni olisi mennyt jossain vaiheessa toisella tavalla, en olisi saanut elämääni niitä hyviä asioita ja ihania ihmisiä, joita siinä nyt on. Enkä olisi ehkä kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin nyt olen.

Kaikki on kiinni pienistä sattumista. Vai onko se sitten kohtaloa? Olen ehkä taipuvainen ajattelemaan, että kaiken on tarkoitettu mennä niin kuin se menee. Vaikka joskus ei itse olisikaan täysin tyytyväinen. Vaikka haluaisi elämässään olevan joitain sellaisia asioita, joita siitä puuttuu.

Lieneeköhän ihminen koskaan sellaisessa elämäntilanteessa, jossa hän ei halua yhtään mitään muuta kuin sitä mitä hänellä on? Onko ruoho koskaan kaikkein vihreintä aidan omalla puolella? En minä toisaalta tällä hetkellä ole mitenkään tyytymätön omaan elämääni. Mutta toisaalta haluan kyllä tulevaisuudelta aika paljon kaikenlaista. Ja sehän se onkin vaikeaa, kun ei voi tietää, tuleeko saamaan sitä mitä haluaisi. Onko sattuma tai kohtalo minulle kiltti? Ja toisaalta pitääkö ihmisen aina saada kaikkea mitä se tahtoo? Ei pelkästään se, että minä tahdon jotakin tarkoita, että minä tulen saamaan mitä minä tahdon. Melkein kaikki tahtoo. Kivan työn. Kivan asunnon. Hyviä ja läheisiä ihmissuhteita. Loistavan parisuhteen jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jota voisi kutsua "sielunsukulaisekseen". Lapsia, joille osaa olla tarpeeksi hyvä vanhempi. Onnellisuutta. Ei vaan kaikkea voi aina saada. Eivätkä kaikki ihmiset saa samoja asioita. Onko se sitten sattumaa vai kohtaloa vai johtuuko se ihmisen omista valinnoista. En tiedä.

Nyt olen elämässäni ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa en tiedä tulevaisuudestani mitään.  En osaa edes arvata. Toisaalta se tarkoittaa, että on paljon mahdollisuuksia. Toisaalta pelottaa, että sattuma on pahalla tuulella, eikä tahdo antaa minulle mitään niistä asioista, joita toivon elämääni.