Muistatteko vielä sellaisen herkuttelumuodon kuin lämpimät voileivät? Kenties monet harrastavat niitä edelleen aktiivisesti, mutta minulla tuo tapa on jäänyt jonnekin 90-luvulle kauniina lapsuuden muistona. Ne olivat aina nimenomaan tonnikalavoileipiä. Tänään kun palelin melkoisen ajan ulkona syksyn viileässä alkuillassa, alkoi tehdä hillittömästi mieli lämpimiä leipiä. Ja oikeasti, miten helppoa, miten hyvää, ja luultavasti terveellisempää kuin normaali ruokavalioni! Lisäplussana hyvä mieli siitä, kun tuntee olevansa tarmokas ruokaa laittava kodin hengetär. Minun tapauksessani tuon tunteen saavuttamiseen ei vaadita nähtävästi kovin paljon.

Pieniä iloja, yllättävän iso hyvä mieli. Ehkä pääni vain kyllästyi pahaan mieleen ja päätti heivata sen menemään ainakin hetkeksi. Kiitos sille siitä. Tällä hetkellä tuntuu kuin olisin herännyt jostain pitkästä unesta, ei mistään kauhean miellyttävästä sellaisesta. Tunnen olevani oma itseni taas. En ole koko ajan levoton ja keskittymiskyvytön. Voin nauttia vain siitä että olen tässä ja nyt. Voin nauttia yksinäisyydestäkin. Olen taas enemmän minä, vaikkakin sydän hieman repaleisempana. Ja ehkä vähän viisaampana. Tai no, tuskin sentään kovin paljon. Järki voi oppia jotain mutta tunteilla on oppimishäiriö.