Tajusin olevani aikuinen. Tajusin, että sen ikäiset ihmiset, joita vasta äsken pidin vanhoina aikuisina, ovat nyt jotakuinkin minun ikäisiäni tai vain sen verran minua vanhempia, ettei ikäerolla ole mitään väliä. Eivätkä ne tunnu yhtään vanhoilta aikuisilta.

Miksi vanheneminen tuntuu niin ikävältä? Ehkä sitä alkaa laskeskella ikävuosiaan ja miettiä mitä kaikkea olisi olevinaan pitänyt tähän mennessä saavuttaa. Tai alkaa tajuta sen, miten nopeasti vuodet kuluvat, ja pelkää, että kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vain hujahtavat ohitse. Entä jos sitten huomaa, ettei ole ehtinyt elää ollenkaan sellaista elämää jota olisi halunnut? Antaa vain päivien, kuukausien ja vuosien mennä omalla painollaan eteenpäin. On sivustaseuraaja omassa elämässään.

Kuluneissa vuosissa on ikävää se, ettei niitä saa koskaan takaisin.

Pitäisikö olla aktiivisempi oman elämänsä suhteen? Pitäisikö vain päättää mitä haluaa ja sitten mennä vaikka läpi harmaan kiven ja hankkia itselleen sen mitä haluaa? Ei se taida olla ihan niin yksinkertaista. Elämää ohjaavat eteenpäin monet sattumat, eikä kaikki mene aina niin kuin itse on suunnitellut tai itse haluaisi. Mutta ei voi kuitenkaan heittäytyä täysin "kohtalon" varaankaan. Ei voi ajatella niin, että se mitä on tarkoitettu tapahtuvan, tulee tapahtumaan, eikä itse tarvitse tehdä mitään asioiden eteen. Silloin tuskin ainakaan saa sitä mitä itse haluaa.

Joissakin asioissa (minun tapauksessani joihinkin asioihin kuuluu esimerkiksi monille muille niin luonnollinen parisuhteen muodostaminen) sitä heittäytyy sellaiseksi oman elämänsä sivustaseuraajaksi, joka vain katselee, että mitäs tässä nyt tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Ja jos ei tapahdu mitään, niin sitten hyväksyy sen. Mutta joidenkin asioiden suhteen on vain niin hankalaa tehdä mitään. Ei pysty, ei osaa. Sitten pitää vain olla sellainen elämänsä sivustaseuraaja, joka lohduttautuu ajatuksella, että näin oli tarkoitettu tapahtuvan.

Kylläpäs nyt pohdituttaa. Ehkä pitäisi pohtia vähemmän ja tehdä enemmän, niin ei tarvitsisi pohtia tällaisia... Tai sitten minun kohtaloni on olla sellainen ihminen, joka vain tuumii eikä toimi. Ja kohtalolleenhan ei mitään voi. Jep.