Niin moni asia tuntuu olevan pielessä. Niin moni asia on kuitenkin myös hyvin. Ja on monta asiaa, joista iloita. Monta asiaa, joita pelätä. Monta asiaa, joita toivoa. Monta asiaa, joihin turhautua. Tunne-elämäni on yhtä vuoristorataa. Elämäni on asemasotaa. Kökötän juoksuhaudassa. Länsirintamalta ei mitään uutta. Alkaa joskus tympiä tämmöinen.

Tänään päivällä tunsin kuitenkin oloni loistavammaksi kuin voin muistaa pitkään aikaan tunteneeni. Olin (ensimmäistä, mutta en varmaankaan viimeistä kertaa) nälkäpäiväkerääjänä. Oli niin hienoa tehdä jotain, jossa voi kokea olevansa jollakin tavalla hyödykäs olento. Oli hienoa, kun niin monet ihmiset osallistuivat keräykseen. Oli hienoa, kun ihmiset suhtautuivat meihin kerääjiin niin myönteisesti. Oli hienoa huomata, miten helppoa on lähestyä ihmisiä kerääjänä, vaikka oli etukäteen vähän jännittänyt sitä. Oli hienoa hymyillä. Oli hienoa sanoa kiitos. Oli yksinkertaisesti hienoa. Keräyspäivän jälkeen olo oli väsynyt mutta onnellinen. Se on olotila, jonka tahtoisi kokea useamminkin.

On myös hienoa, että ne rahat jotka keräsimme menevät hyvään tarkoitukseen, ja olen voinut olla mukana auttamassa, mutta jotenkin se asia tuntuu aika kaukaiselta. Minä en näe minne rahat menevät. En näe mitä hyvää niillä tehdään. En tapaa niitä ihmisiä, joita kerätyillä rahoilla autetaan. Vaikka tiedän, että rahat menevät hyvään tarkoitukseen, ei se tieto synnytä niin vahvaa hyvänolonkokemusta kuin itse kerääjänä toimiminen ja ihmisten kohtaaminen. Jotenkin kuvittelen, että jos olisin parempi ihminen osaisin riemuita eniten siitä, mitä hyvää niillä kerätyillä rahoilla tehdään. Tiedän, olen huono elämään tunnetiloja analysoimatta niitä puhki, ja löytämättä niistä jotain ongelmallista...