Minulla alkaa pikkuhiljaa olla jonkinlainen 'elämä voittaa' -olo. Johtuneeko se siitä, että talven pimeys on voitettu ja kevät on tulossa, vai mistä, en tiedä. Minulla olisi hirveästi energiaa ja intoa tehdä jotain, muuttaa elämääni, ponnistella kohti uutta ja ehkä samalla parempaa. Tuntuu kuin ratkaisu kaikkiin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin olisi hyvin lähellä, jossain melkein käteni ulottuvissa, mutta silti vielä saavuttamattomissani. Olenkin siis ehkä vasta matkalla kohti 'elämä voittaa' -oloa, mutta en ihan vielä siellä, mutta valoisan puolella siis kuitenkin.

Juuri nyt haluaisin kirjoittaa. Tietäisin mistä haluaisin kirjoittaa, mutta soimaan itseäni keskinkertaisuuteni takia. Päässäni olevat hienot ajatukset eivät taivu paperille sellaisina, kuin ne mielessäni näen. Miksi tehdä jotain, mikä vain muistuttaa siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä? Mutta ilman harjoitusta ei voi tulla hyväksi, joten tullakseen hyväksi pitäisi ensin hyväksyä omat rajoituksensa ja kehittymistarpeensa.

En tahtoisi ajatella, että elämä on täysin sattumanvaraista, ja että olemisemme tällä maapallolla on periaatteessa täysin turhaa. Se on lannistava tapa ajatella. Jos ei voi löytää omalle olemassaololleen mitään jaloa tarkoitusta osana ihmiskuntaa tai laajemmin Elämää (isolla eellä) niin pitäisi löytää ainakin joku henkilökohtainen tarkoitus. Millainen elämä tekisi minut tyytyväiseksi? Mitkä ovat minulle tärkeimpiä asioita? Mikä olisi työ, jossa voisin käyttää lahjojani parhaimmalla tavalla, ja kenties olla hyödyksikin jollain tavalla? Mitä asioita minun pitäisi heti ensimmäiseksi muuttaa elämässäni, että pääsisin lähemmäs sitä elämäntapaa, jonka kokisin itselleni tarkoituksellisena?

Entä tarvitseeko ihmisen olla onnellinen? Jos uskon, että tarvitsee, mitä voisin tehdä ollakseni onnellinen? Ja pitääkö tullakseen onnelliseksi muuttaa elämäänsä, vai pelkästään omaa ajattelutapaansa? Kenties minä olisin jo nyt onnellinen tai ainakin tyytyväinen omaan elämääni, jos osaisin vain löytää onnen tunteen sisältäni. Ehkä en tajua olla onnellinen, koska en tajua, että minulla on jo nyt elämässäni kaikkea tarvittavaa. Minulla on onnen avaimet kädessäni, mutten ymmärrä sitä.

Ei elämä voi olla jatkuvaa 'sitku' välivaihetta. Voi käydä niin, että jossain vaiheessa tajuaa, ettei se 'sitku' koskaan tullutkaan, ja on tuhlannut kaiken aikansa odottamiseen ja unohtanut elää. Ehkä jossain vaiheessa pitää vain päättää, että tämä on niin hyvää kuin elämäni voi olla, ja olen tyytyväinen. Hassu ajatus todellakin, päättää olevansa onnellinen, sen sijaan, että odottaa onnen tulevan jostakin ja ottavan valtaansa. Voisiko onnellisuus ollakin passiivisen onnelliseksi tulemisen sijaan aktiivista onnellisena olemista? Ajattelemisen arvoinen ajatus, mutta en osaa kyllä niellä sitä ihan tuollaisenaan.

Pesen pyykkiä, kuuntelen Elvis Presleytä ja katselen välillä jakson tai pari Six feet under -sarjaa, joka on yksi maailmankaikkeuden parhaita televisiosarjoja. Tämä sunnuntai on ainakin ihan hyvä sunnuntai.