Liekö auringon valo vai mikä, joka sai minut innostumaan kaivamaan pitkästä aikaa runoläpyskäni esille, lukemaan vanhoja armaita tuotoksiani. Runoläpyskäni on siis sellainen rikkinäiseen kansioon survottu paksuhko nivaska aanelosia, viime vuosina kirjoittamiani runon tapaisia. Osa (suurin sellainen) niistä aika kauheitakin, huomasin taas kerran. Tänään sitten runosuoneni alkoi pulpahdella sen verran, että intouduin kirjoittamaan yhden uudenkin runon tapaisen, joka kyllä joutaisi melkein mappi ööhön hetimmiten. Mutta kuitenkin on erittäin piristävää, että pitkästä aikaa haluan kirjoittaa. Ehkei luovuuteni ole kuitenkaan ihan tyystin nuupahtanut. Runojen kirjoittaminen on ainakin minulle tosi hyvä tapa käsitellä ajatuksiani ja tunteitani. Oli ne lopputulokset nyt sitten minkälaatuisia tahansa, niin ainakin niillä on itselle arvoa. Kun myöhemmin niitä lukee, niin muistaa hyvin minkälainen tunnelma oli sitä runoa kirjoittaessa, mitä siitä asiasta silloin ajatteli. Palailee muistoja mieleen.

Sunnuntai on kyllä kiva telkkari-ilta kun tulee idolssi ja sitten vielä Twin Peaks! Juhlaa ihan kerrassaan. Voi kun vaan tekis niin mieli jotain hyvää syömistä vielä telkkarin katsomisen lisäksi. Ehkä on ihan hyväkin, ettei asunnossani ole nyt mitään naposteltavaksi kelpaavaa. Olen napostellut taas vähän liian monena päivänä.

Kissa on ihan maailman ihanin otus! Se kömpi miun syliin nukkumaan ja näyttää niin superherttaiselta. Välillä aina venyttelee ja kääntyy selälleen nukkumaan. Ja vähän huriseekin. Miun pitää pitää jalkoja aika epämukavassa asennossa, ettei se tipu sylistä. Ei taida kohta enää veri kiertää jaloissa... Mutta kun tämä kissaneiti harvemmin tulee syliin nukkumaan, niin sitä nyt pitäisi ihan mielellään niin kauan kuin vain se viihtyy. Jep. Kissani on pomoni.