Olisin onnellinen, jos voisin katsella tätä maailmaa lapsen silmin. Silmin, jotka näkevät hiekassa ja mudassa ainekset herkulliseen kakkuun. Jotka näkevät puun lehdissä seteleitä. Joille talojen pihat ja luonto ovat täynnä mahdollisuuksia mitä erilaisimpiin leikkeihin. Lapsena ei tarvinnut kuin mielikuvituksensa, ja maailma oli onnellinen paikka, jossa voi tehdä mitä tahansa. Sillä ei ollut väliä tapahtuivatko asiat oikeasti, leikissä vai yksin pihakiikussa istuen ja mielessään tarinoita keksien. Kun ne tapahtuivat mielikuvituksessa, se oli tarpeeksi.

Aikuisena tuo kyky elää mielikuvituksessaan, jos ei nyt täysin turru, niin ainakin heikkenee huomattavasti. Kyllä edelleen kirjat, televisio-ohjelmat, elokuvat ja oman mielikuvitukseni tuotteet, kaikki "ei oikea", on minulle tärkeää. Joinakin hetkinä yhtä tärkeää tai tärkeämpää kuin mikään "oikea". Mutta nykyään se ei enää riitä. Se on aikuisuudessa tylsää. Kun mielikuvituselämä ei enää yksistään riitä tekemään onnelliseksi. Kun oikeasti onkin muka parempaa kuin leikisti.