Nyt kun kesä mennyt on... ja niin edespäin. Blogi palailee kesätauolta.

Kesä on ollut tapahtumarikas niin tekemisen kuin päänsisäisen toiminnankin suhteen. En ole meinannut oikein pysyä perässä kun olen hämmentävästi tempaantunut normaalista elostani impulsiivisesti uuteen ja erilaiseen. Vaikka minä en ole impulsiivinen. Joskus vain käy niin, että asioita tapahtuu, ja on hyvä että niiden antaa tapahtua ennen kuin analysoi ja pohtii mielessään kaiken puhki ja pahimmassa tapauksessa jättää vain elämättä.

Olen pomppinut mielettömän upeista fiiliksistä suruun, yksinäisyyteen ja angstailuun. Toisinaan kylässä piipahteleva ystäväni nukkumisvaikeuskin on muistuttanut lähiaikoina olemassaolostaan. Siltikin päällimmäisenä tunteena tällä hetkellä on tyytyväisyys. Olen ymmärtänyt viime viikkoina jotain perustavanlaatuista, joka minun olisi pitänyt ymmärtää varmastikin jo vuosia sitten. Nimittäin että elämässä tärkeintä ovat toiset ihmiset. Yksin ei ole hyvä olla. Eikä kannata tuhlata vuosia elämästään vain odotellessa, että ehkä joskus kaikki muuttuu, ja kuvitellessa, että television katselu voi korvata sosiaalisen elämän. Ei kannata tehdä niin, jos on vaihtoehtoja. Jos voi muuttaa paikkaan, jossa ei tarvitse olla niin yksin. Jos minä pystyn tekemään päätöksen lähteä, miksen tee sitä heti, miksi tuhlata aikaansa puolittaiselämään, joka on parhaillaankin vain ihan ok.

Koska pystyn päättämään, tein siis päätöksen, joka on muuttaa armaaseen pääkaupunkiimme. Kyllä, sinne minne kaikki muutkin muuttavat, ja jonne minun ei pitänyt olevinaan muuttaa vain siksi, että kaikki muutkin muuttavat. Mutta jostain, täytenä yllätyksenä, tuli yhtäkkinen valaistumisen elämys, ja se oli siinä. Piste. Helsinki. Se on uudenvuodenlupaukseni, ja toteutunee siis noin neljän kuukauden kuluttua, jos saan asiat järjestymään siinä aikataulussa. Hämmentävää.

"Elämä on elämää varten annettu." (Leevi and the Leavings: Ihanasti sanottu)