Kitarasankari tosiaan. Olen kaivanut taas pitkän tauon jälkeen kitarani esille ja jatkanut harjoittelua. Nyt yritän opetella siirtelemään sormiani soinnusta toiseen katsomatta mitä teen, niin että soitosta tulisi enempi niinku rämpsrämpsrämpsrämpsrämpsrämpsrämps kuin rämps rämps rämps (piiitkäää tauuukooo) rämps rämps rämps (piiiitkäää tauuukooo) rämps. Taisin saada tänään F-soinnun kuulostamaan ensimmäistä kertaa joltakin. Rannetta pakotti perhanasti, mutta olin ylpeä itsestäni!

Voin rehellisesti myöntää, että olen varmaankin aika huono soittaja (ja laulaja...). (Tänään soittaessani kuulin yläkerran koiran haukkuvan, ja minulle tuli melkein huono omatunto, kun ajattelin, että entä jos haukkui siksi, että kärsi minun hoilotuksestani ja rämpytyksestäni. Ehkä se oli vain minun mielikuvitustani...) Mutta olin sitten miten huono tahansa, niin soittaminen on kyllä äärimmäisen terapeuttista puuhaa. Siinä irtoaa kaikista arkisista ajatuksista, ja keskittyy täysillä oikeiden sointujen tuottamiseen. Ja siinä vaiheessa kun sormet, jotka eivät pitkään aikaan ole soittaneet, alkavat tulla kitaran kielistä helliksi, tietää tosiaan pitelevänsä kitaraa käsissään, ja ajattelee vielä vähemmän mitään muuta kuin sitä soittamista.

Niistä soinnuista, joita tähän mennessä olen oppinut soittamaan, on G minusta ehdottomasti kaunein. En ole ennen oikein koskaan ymmärtänyt musiikkia tällä tasolla. Olen kuunnellut vain kokonaisuuksia, en ole hahmottanut musiikin pienempiä osia. On avartavaa huomata, että voi nauttia musiikista myös "mikrotasolla", ja erottaa ääniä toisistaan. Ja nimenomaan se, että niillä äänillä yksistään on minulle jokin merkitys.

Nyt tuli taas sellainen vahva into oppia soittamaan tuota kapistusta ihan oikeasti. Nähdä vaivaa, hankkia vaikka opetusta. Tahdon oppia, pystyn oppimaan, opin.