Olen tänään koettanut rentoutua siivoilemalla hyllyjä ja laatikoita, järjestämällä cd-levyt teeman mukaan järjestykseen ja katselemalla dvd:ltä vanhaa brittisarjaa Mennyt maailma (Brideshead revisited). Hyvä aikomukseni lähteä heti herättyäni kunnon lenkille kariutui siihen, kun herätessäni taivas paiskoi räntää vähän liikaa minun makuuni, ja sumu oli vallannut tienoon.

Sen lisäksi, että Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, sitä taitaa nykyään olla myös Suomen talvi. Onni onnettomuudessa, että maamme vallannut vuodenaika on syksy, koska onhan se kieltämättä aivan ihana vuodenaika. (Not.)

Olin tänään hieman pettynyt, kun huomasin, että eräältä naapurustomme parvekkeelta  olivat kadonneet koristeltu joulukuusi ja somat tonttutyttö ja -poika, jotka ovat olleet siellä koko joulunajan. Niistä tulee jotenkin hyvä lämpöinen jouluinen olo. Mutta jouluhan on ohi, ja pitää alkaa elämään kevään tulemisen toivossa. Kevät on ehkä ihanin vuodenaika. (Ainakin tähän aikaan vuodesta ajateltuna.) Jouluajan jäädessä taa, en jää kuitenkaan kaipaamaan ihan kaikkia lähiseudun joulukoristeita. En ainakaan sitä yhtä kuusta, jonka valoista ei osaa heti sanoa onko kyse joulukoristeesta vai diskovaloista.

Olen päättänyt (vähän niinkuin uudenvuodenlupaus, mutta en tee sellaisia, koska rikon ne kuitenkin) että en saa jäädä vapaa-ajallani enää vain kotiini istumaan, vaikka se onkin niin helppoa. Pääasiallisia harrastuksiani ovat elokuvien ja (yhä harvempien) sarjojen katsominen, musiikin kuuntelu, tietokoneella oleilu, lukeminen... Ei mitään varsinaisen toiminnallisia tai sosiaalisia harrastuksia. Ja kun en tunne tästä kaupungista paljonkaan ihmisiä, minulla ei ole sellaista vapaa-ajan sosiaalista elämää kuin ennen. Siksi pitäisi ehdottomasti alkaa harrastaa jotakin. Tämä paljo yksinolo ja sisällä oleskelu väsyttävät, pahentavat stressiä ja laskevat mielialaa.

En ole vielä tähän mennessä vuotta onnistunut tekemään juuri mitään toteuttaakseni hyvän aktiivisuuspäätökseni. Paitsi kävin perjantaina ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa kotimaisen leffan Sooloilua ja sen jälkeen syömässä. Se oli oikein mukavaa, koska en ole tainnut käydä elokuvissa heinäkuun jälkeen (jolloin kävin katsomassa Harry Potterin) (Valehtelin, kävin syksyllä monta viikkoa elokuva-arkistossa, mutta mieleni ei näköjään laske sitä elokuvissa käynniksi, koska se ei ole kallista...), enkä siis vielä kertaakaan tässä uudessa kaupungissani. Rakastan elokuvissa käymistä, sitä elokuvateatterin tunnelmaa.

Olen vähän tuumaillut, että voisin alkaa harrastaa jotain vesijumpan tapaista, kun vain saisin aikaiseksi selvittää millaisia ryhmiä on olemassa ja milloin. Olisi mielenkiintoista myös harrastaa esimerkiksi joogaa tai tanssia tai kuntonyrkkeilyä. Kun vain nyt potkisin itseni alkuun. Kun vain, kun vain...

Aikaisempaa suuremman yksinäisyyteni aikana olen tässä tullut siihen tulokseen, että ihmistä (ainakaan minua, en voi puhua kaikkien puolesta) ei todellakaan ole luotu olemaan yksin. Kun on toisten ihmisten seurassa, oman pään sisäinen kuohunta hiljenee sopivasti. Yksinäisyydessä on aivan liikaa aikaa ajatella, ja omat asiat ja nimenomaan ongelmat alkavat tuntua isommilta kuin ne ovatkaan. Minä voin kuvitella, että olisin tällä hetkellä hyvinkin tyytyväinen elämääni, jos täällä asunnossani viettäisi paljon aikaa minun lisäkseni joku muukin henkilö, jonka kanssa voisin puhua ajatuksistani ja tunteistani. Jonka kanssa voisin suunnitella "mitä tehtäis viikonloppuna", jonka kanssa voisin nauraa yhdessä komediasarjojen vitseille (hauskat jutut ovat ihan oikeasti hauskempia seurassa katsottuna kuin yksin) tai jonka kanssa vaikka lähteä lenkkeilemään sinne hiton räntäsateeseen, koska sekin olisi seurassa ihan kivaa eikä juuri yhtään ärsyttävää...