Loppukesän levottomuus on hävinnyt minusta. Kestän taas yksinäisyyttä vallan mainiosti, osaan olla illalla yksin kotona tuntematta oloani surulliseksi, onnelliseksi ja neuroottiseksi yhtä aikaa. En enää harmittele sitä, että kesä on mennyt ja aktiivinen sosiaalinen elämäni lakastunut siinä samalla. En enää sure lämmön ja valon vähenemistä. Olen lannistunut, sopeutunut. Nyt on syksy. Vaikka väitettäisiiin elokuuta vielä kesäkuukaudeksi, silti. Mieleni on siirtynyt syksyyn. Tunnen syksyn ihollani, vaikka olisin sisällä.

Syksy, jota minun pitäisi rakastaa. Mutta nyt vain hyväksyn. En ole surullinen, en iloinen. Minä vain olen. Asiat vain ovat. En ole juuri nyt ihastunut, vihastunut, toiveikas, epätoivoinen, innokas, melankolinen, en oikein mitään. Olen tässä. En tiedä mitään tulevasta. En pysty suunnittelemaan mitään kovin tarkkaa. En jaksaisi haaveilla mistään tyhmistä pikku asioistakaan, kun en tiedä milloin ne haaveet on mahdollista toteuttaa. Näin tänään. Ehkä minä taas huomenna haluan, tahdon, haaveilen, intoilen, valitan ja ärisen.