Joskus minä mietin, olenko liian todellisuudesta vieraantunut. Ympärilläni on niin monia ihmisiä, joille konkreettiset asiat ovat tärkeämpiä kuin minulle. Joinakin päivinä minusta tuntuu siltä, että konkreettisilla asioilla ei ole minulle kovin paljon väliä. Minulle saattaa riittää, että asiat ovat teoriassa tai mielikuvituksessa. Katson jotain sarjaa tai leffaa dvd:ltä ja elän vain siinä maailmassa, niiden ihmisten kautta, koen niitä tunteita, joita sarja minussa herättää. Ja koen käyttäneeni päiväni oikein hyvin. Koen saaneeni hienoja elämyksiä. Suorastaan ärsyynnyn, jos vaikka joku soittaa minulle, ja pakottaa minut palaamaan joidenkin oikeiden asioiden pariin.

Konkreettiset päänulkoiset asiat eivät merkitse minulle niin paljoa, kuin suurelle osalle ihmisistä. Viihdyn omissa ajatuksissani ja itseni seurassa. Monet ihmiset sanovat "tulevansa hulluksi", jos eivät näe ihmisiä. Eivät viihdy yksin. Minä voin olla hyvinkin monta päivää yksinäni, ja nautin siitä. Joskus suorastaan tarvitsen sitä. Jotkut kertovat kaikki asiansa muille. Minä en koe tarpeelliseksi jakaa kaikkia mielessäni pyöriviä asioita kenellekään muulle. Monissa, ainakin "tärkeämmissä" asioissa, minä pyörittelen ajatuksia mielessäni, ja puhun niistä muille vasta sitten kun olen saanut kyhättyä ns. valmiin ajatuksen. Tai sitten pidän sen vain itselläni. Joskus ajatukset ovat kauniimpia kun ne säilyttää itsellään.

Minulle ei tule toisten matkakuvia katsellessa hirveää hinkua päästä itse matkustamaan. Enkä muutenkaan kaipaa suurta vaihtelua elämääni. Viihdyin aloillani. Saatan ajatella jopa useammin sitä, että olisi hienoa päästä matkustamaan ajassa, kuin hinkuisin oikein tosissani ulkomaille. Minusta olisi upeaa, jos pääsisin katsomaan vaikkapa millainen kotikaupunkini on ollut 1960-luvulla tai 1800-luvulla. (Tai sitten en haaveile matkoista siksi, ettei minulla ole sellaisiin varaa.) Nykyään vain tuntuu, että on jotenkin tylsä ihminen jos ei ole hirveää matkaintoa päällä. Monet matkustavat jatkuvasti ja suunnittelevat uusia reissuja, haluavat töihin ulkomaille. Nykyään kai pitääkin olla sellainen, se on trendi, kai. Minusta matkustaminen on kivaa, mutta minulle piristävää vaihtelua on jo muutaman päivän reissu toiseen kaupunkiinkin. En kärsi siitä, etten pääse matkalle. En minä osaa angstiintua niin kokreettisista jutuista.

Ehkä minä olen sinkkukin sen takia, etten ole niin kovin todellisuussuuntautunut. En ole oikein tosissani ottanut koskaan tehtäväkseni löytää itselleni seurustelukumppania. Minulla on päässäni sellainen hassu ideaalikuvitelma hyvästä parisuhteesta ja sen syntymisestä, eikä todellisuudessa taida olla vastinetta sille kuvitelmalle. Tai sitten olen tullut niin kyyniseksi, etten enää pysty täysillä uskomaan Se Oikea -satuun. Mutta kuitenkin olen niin epäkonkreettinen, että olen mieluummin yksin kuin Epäoikean kanssa. Niin epäkonkreettinen, että haavemaailmassa eläminen melkein riittää minulle.

Ja vieläpä kaiken lisäksi. Pidän itsestäni tällaisena kuin olen. Pidän mielikuvituksestani, pidän herkkyydestäni, pidän siitä, että sellaisilla asioilla on minulle merkitystä, joilla ei ole merkitystä monille "konkreettisemmille" ihmisille. Kuitenkin tuntuu, että tämä maailma ei ole mikään herkkien haaveilijoiden maailma. Se ei ole muodikasta. Pitäisi olla aktiivinen ja tehokas ja tulostavoitteinen ja superulospäinsuuntautunut ja olla koko ajan menossa tai ainakin jo suunnitella seuraavaa menoa, harrastaa kaikkea hienoa, tavata paljon uusia ihmisiä. Ja kaikkea sellaista. Liitää pinnalla, kauas ja korkealle. Mutta silti. En haluaisi olla toisenlainen.