Kauhistus. Kurkkasin ikkunasta ulos, ja yön aikana on tullut niin hurjasti lunta, että sitä taitaa olla nyt enemmän kuin kertaakaan Helsingissä asumiseni aikana. Ja sade jatkuu yhä. Minun piti lähteä tänään hoitamaan asioita kaupungille, mutta ehkä siirrän ne maanantaihin. Sää ei houkuttele ulos. Sen sijaan voisin katsoa Vikatikkiä (Green Wing, erinomainen brittikomedia!) ja askarrella kanafetaherkkuruokaa.
Mielialani ei lähiaikoina ole ollut paras mahdollinen, ehkä eniten siitä syystä, että viime kuukausien suurin "saavutukseni" muuton lisäksi on ero lyhyehköstä seurustelusuhteesta. Odottelen vielä "elämä voittaa" oloa, kai se joskus sieltä tulee.
Uuden asunnon viehätys tuntuu laantuvan pikkuhiljaa. Siitä todistaa tiskipöydällä kasvava tiskikasa ja muukin pieni epäjärjestys. Siivoushirmu minussa on alkanut potea kevätväsymystä. Kyllä minä silti pidän asunnostani kovin paljon, ja on hämmästyttävää että jaksan yhä olla päivittäin iloinen siitä, että asun täällä. Miten suhtauduinkin ennen niin epäluuloisesti Helsinkiin. Nyt minulla on täällä aivan erinomaisen kotoisa olo.
Olen alkanut yhä vahvemmin uskoa, että ihmisen pitää tehdä päätöksiä elämänsä suhteen tunteella eikä järjellä. Tosin järjenkäyttökin on sallittua, mutta se ei saa olla suurin ja ainoa valintoja ohjaava voima. Jos aina valitsee sen "näin minun pitää tehdä koska tämä nyt on taloudellisesti/uran kannalta/tms järkevää" vaihtoehdon, huomaa pian ettei ole oikeasti valinnut mitään mitä itse tahtoo. Mennyt vain yhteiskunnan vaateiden ohjailemassa putkessa eteenpäin.
Päädyin viikonloppuna kahtena iltana baariin yhdelle, ja totesin, ettei baarielämä jostain syystä juuri nyt nappaa. Yhdelle meneminen tarkoitti todellakin yhdelle menemistä, eikä sen yhdenkään juomisesta olisi ollut niin väliä.
Tämän perusteella voisi kuvitella että olen elämäntavoiltani hyvinkin tervehenkistynyt, mutta ehei, olen sen sijaan kunnostautunut herkuttelupuolella. Minusta on nykyään mukavaa istuskella kotona, laittaa hyvää ruokaa, katsella sarjoja. Ehkä uuden kodin innoittamana kodin hengetär minussa on nostanut päätään, ja pidän myös tavaroiden järjestelystä ja jopa tiskaamisesta, mitä voi pitää pienoisena ihmeenä.
Kävimme eilen ystäväni kanssa kävelyllä Hietaniemessä (mukavaa kun on lenkkeilyseuraa) ja päädyimme kävelemään jäälle. En muistakaan milloin olen kävellyt jäällä viimeksi, joten se oli jännittävää. Olin kuulevinani koko ajan kävellessämme outoa ritinää jäästä ja huomautin tästä ystävälleni moneen kertaan. Lopulta ystäväni ja huomasi ja huomautti, että tulisikohan ääni minun takkini aukiolevasta alanapista. Kyllä se tuli. Tämän täpärän hengenvaaralliselta onnettomuudelta pelastumisen jälkeen oli kerrassaan uudistunut olo, ja syvällinen oivallus täytti mieleni: Tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä...
Tänäänkin voisi lähteä kävelylle. Aurinko paistaa niin kauniisti sälekaihtimien raoista, että siellä on varmaan hieno ilma. Kun vain jaksaisi liikkua. Minut on vallannut hirmuinen aamu-unisuus. Herään myöhään, ja sen jälkeen menee monta tuntia ennen kuin koen olevani oikeasti hereillä... Jaa, muutos suunnitelmiin! Ystäväni soitti juuri ja pyysi kanssaan ulos syömään. Nyt äkkiä suihkuun. Tämä oli ehkä hyvä juttu, muuten olisin kuitenkin jumittunut väsähtäneenä koneelle.
Olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen siitä, että asun nyt Helsingissä. Elämäni ei ole täällä kovin paljon erilaista kuin ennenkään. Paitsi, että tunnen enemmän ihmisiä, eikä tarvitse olla niin paljon yksin. Mutta minulla on aivan erilainen olo täällä. Pidän siitä, että ympärillä on paljon ihmisiä, vaikka tuntemattomiakin. Ja kauniita erivärisiä kerrostaloja. Erilaisia mahdollisia kävelyreittejä. Ja pidän metromatkustamisesta, se on nopeaa ja kätevää. Oranssit muovipenkit olivat minusta ennen aika hirviömäiset mutta nyt olen tottunut.
Kävin tänään syömässä sushia toisen kerran elämässäni. Hyvää ja yllättävän täyttävää. En ole käyttänyt syömäpuikkojakaan aiemmin kuin sen yhden kerran. Silloin palaset tipahtelivat puikoista epähallitusti ympäri lautasta, mutta tällä kerralla löysin heti oikean otteen puikoista ja olin kovin iloinen. Oppimiselämyksiä.
Pieni yksiöni tuntuu kodilta. En tarvitsekaan tämän enempää tilaa. Täällä ovat kaikki tärkeät asiat: Kissani, tietokoneeni, televisioni, sohva, sänky, jääkaappi, vessa.. Ja mitä muuta nyt ihminen voi tarvita. Kuitenkin kotona olemiseni on lähinnä siirtymistä tietokoneen, sohvan ja jääkaapin väliä, niin sehän on vain hyvä, että nämä ovat lähellä toisiaan..
Vähän jännittää edessä oleva pitkä perjantai-ilta, kun en ole sopinut kenenkään kanssa tekeväni mitään. Joskus illat ovat vähän vaikeita yksin, muutenkin mutta erityisesti nyt uuteen paikkaan sopeutuessa. Minulla on kuitenkin pokkarialesta ostamani Markiisi de Saden Justine (vaikuttaa mielenkiintoiselta lukukokemukselta) jota suunnittelin lueskelevani tänään, joten ainakaan en ole aivan vailla tekemistä.
Ymmärsin tänään jotain oleellista elämästä (ainakin omastani).
Minä en osaa vastata yhteen elämäni kannalta äärimmäisen tärkeään kysymykseen. Nimittäin: "Mitä minä haluan elämältäni?"
En ole vuosikausiin osannut vastata tuohon mitään. Olen ehkä jopa ajatellut, että on hienoa antaa vain elämän viedä mukanaan ja katsoa mitä eteen tulee. Olen vapaa sielu, en kahlitse itseäni tuollaisiin keskinkertaisiin asioihin kuin elämältä haluamiseen... Jotain tuollaista soopaa aivoissani lienee pyörinyt, kun en ole halunnut ajatella sitä mikä on tärkeää.
Todellisuudessa luulen, että minä vain pelkään liikaa. En uskalla haluta mitään, koska pelkään sitä pettymystä kun en saa mitä haluan. Enkä uskalla tunnustaa itselleni haluavani monia niitä asioita, joista moni muukin haaveilee, koska kuvittelen, että minä olen jotenkin huonompi eikä minulla ole samanlaista "oikeutta" niihin kuin muilla.
Että voisin ollenkaan tehdä suunnitelmia elämäni varalle, rakentaa itselleni elämää joka tekisi minut onnelliseksi tai edes jotain sinnepäin, minun on pakko tietää mitä minä haluan. En voi elää kuvitelmassa, että joku korkeampi voima antaa elämääni automaattisesti ne asiat joita en uskalla haluta (mutta joita haluaisin kuitenkin) kunhan vain odottelen tarpeeksi kauan.
Mitä minä haluan elämältä? on kysymyksenä äärimmäisen vaikea. Helponnetaan. Millaisena näen elämäni viiden vuoden kuluttua, jos kaikki on mennyt hyvin? (Tämäkin on ollut minulle aina vaikea kysymys, kun en ole haaveillut oikein mistään, tai uskaltanut toivoa mitään hyvää.)
Viiden vuoden kuluttua minä... (nyt siis tämän hetkisen tunnetilan mukaan, ilman mitään "ei se kuitenkaan näin mene" rajoituksia)
...asun pienehkössä ja viihtyisässä saunallisessa kaksiossa Helsingissä miesystäväni/aviomieheni kanssa. (Jos olemme menneet naimisiin, häät ovat olleet pienehköt ja meidän näköisemme. Ei välttämättä valkoisia hörhelöitä ja morsiuskimppuja.)
...Minulla on viihtyisä työpaikka, jossa on suhteellisen pieni ja kiinteä työporukka, joista ainakin osa on ystäviäni myös vapaa-ajalla. Työ on aika itsenäistä, saan olla tietokoneella ja kirjoittaa, mutta tavata myös ihmisiä työssäni päivittäin. Työaika on pääasiallisesti noin klo 9-17 (aamu-unisena arvostan liukuvaa työaikaa aamussa..)
...Suunnittelemme perheenlisäystä lähitulevaisuudessa.
...Olen joko jo tehnyt lisensiaatin työn tai aion tehdä sen seuraavan viiden vuoden aikana. Olen joka tapauksessa tehnyt jotain lisäopintoja esim. avoimessa yliopistossa. Tai ainakin opiskellut kielikurssilla uutta kieltä.
...Vapaa-ajalla vietämme mieheni kanssa paljon aikaa yhdessä tehden peruskivoja asioita esim. laitamme ruokaa, katsomme televisiota, käymme kävelyillä tai harrastamme muuta liikuntaa, käymme elokuvissa, museoissa yms.. Ja meillä on yhteinen hölmö huumorintaju ja ajan mittaan kehittyneitä "sisäpiirivitsejä". Hauskan lisäksi keskustelemme paljon myös vakavista asioista ja "parannamme maailmaa" yhdessä.
...Näen vapaa-ajallani myös ystäviäni ja perhettäni ja pidän aktiivisesti yllä ystävyyssuhteitani kaikkiin nykyisiin ystäviini.
...Olen löytänyt jonkun yhden harrastuksen, josta olen kiinnostunut ja johon jaksan panostaa kuukausi toisensa jälkeen. Sen ei tarvitse olla mitään erikoista ja hienoa, kunhan se on jotain jolla on minulle merkitystä. Olen alkanut harrastaa ahkerammin myös lukemista.
...Minulla on kaksi kissaa, jotka tulevat hyvin toimeen keskenään, ja niistä on toisilleen seuraa päivisin, kun ihmisten pitää käydä töissä.
Ja sitten seuraa jatkokysymys: "Mitä minun pitää tehdä NYT, että elämäni olisi viiden vuoden kuluttua sellaista kuin toivoisin?"
Totta kai se mitä haluaa, voi ajan kuluessa muuttua. Mutta jos haluaa vaikuttaa elämänsä kulkuun yhtään millään tavalla, on jossain vaiheessa pakko alkaa haluta jotain, ja tehdä työtä sen eteen että saavuttaisi sen mitä haluaa. Ensimmäiseksi pitää saada itsensä uskomaan, että minulla on oikeus haluta ja haaveilla, ja minun myös PITÄÄ tehdä niin, koska en ole omassa elämässäni sivustakatselija vaan aktiivinen toimija!
Suloinen aamuhetki kahvikupin ja keksipaketin rippeiden kanssa. Istun sohvalla ja tietokoneeni on sijoitettu keittiön pöydälle, joka on raahattu olohuoneeseen juuri sitä tarkoitusta varten. Joka puolella ympärilläni on tyhjiä ja täytettyjä pakkauslaatikoita, sekaisesti ripoteltuja tavaroita jotka odottavat päästä laatikkoon. Muutto lähenee, lasken öitä uuteen kotiin.
Toisin kuin vähän yli vuoden takainen muutto, tämä ei herätä minussa juurikaan haikeutta. Mieleni on jo muuttanut Helsinkiin, nyt vain odotellaan päivää jolloin kehoni ja tavaroideni on määrä seurata perässä. Vuosi ei kenties ole tarpeeksi pitkä aika kiintyä ja kiinnittyä paikkaan. Tai kenties oma osuutensa kiinnittymättömyydellä on siinä, ettei tähän asuntoon sijoitu tarpeeksi paljon suloisia ja haikeita muistoja, tapahtumia joita jäisin ikävöimään.
Viimeinen puolivuotinen on ollut ihmeellistä aikaa ihmissuhteiden osalta. Kliseinen vuoristoratavertaus sopii siihen kovin hyvin. Muistan hetkiä jolloin olen ollut niin onnellinen etten muista olenko ollut niin onnellinen koskaan. En ainakaan pitkään aikaan. Ja onnellisten aikojen väliin mahtuu ahdistavia yksinäisiä viikonloppuja, pahaa oloa joka ehkä laimenee väliaikaisesti tarpeeksi kovalla huutavasta synkästä musiikista muttei sammu silloinkaan. Särkyneeseen sydämeen auttaa aika. Sydämen muututtua särjestä takaisin sisäelimeksi, tapahtui jotain hienoa, jota en osannut odottaa. Uusi ihmissuhde, joka oli kaikin puolin parempi kuin se menetetty. Uusi alku.
Nyt katselen tulevaisuuteen yhtä aikaa toiveikkaana ja epävarmana, mutta mikä tärkeintä, suhteellisen epärikkinäisenä. Nyt vähän lisää kahvia, luen aamu-uutiset ja sitten muuttolaatikot alkavat taas täyttyä.
kun suurin niistä on toivo
kuinka pieni on
usko rakkauteen
Näin kirjoittaa Arno Kotro Musta morsian -kirjassaan. Hyvä kirja. Suosittelen.
Olen jotenkin taas enemmän rikki. Kun pääsin yli suurimmasta vihasta miestä kohtaan joka päätti satuttaa minua (joka ei arvostanut minua tarpeeksi kohdellaakseen minua edes hieman kunnioittaen) olen alkanut jälleen surra. Todella tyhmäähän se on, mutta oikeasti olin kiintynyt siihen ihmiseen. Järkeni sanoo, ettei se ollut elämäni rakkaus, mutta se oli...jotakin. Jotakin joka oli minulle sen verran merkittävää, että ikävöin sitä. Että se särki ainakin pienen osan minusta. Että suren sen loppumista. Tahtomattani ajattelen niitä hyviä hetkiä. Jos joku minua nyt vihastuttaa niin se, että sen miehen piti mennä mustaamaan ne hyvät muistotkin paskamaisella käytöksellään.
Haista paska, mun on niin ikävä sua.
Tästä kauniista ajatuksesta kiitos Maj Karman kappaleelle Attentaatti.
Minua ei kiinnosta tällä hetkellä juuri muu kuin nukkuminen, syöminen (koska olen kovin uninen ja nälkäinen, vähän kuin valmistuisin talviunille, mikä olisi kyllä aika mainio juttu, jos ihmisetkin voisivat skipata ainakin marras-helmikuun) ja musiikin kuuntelu. Voisi ehkä ajatella, että se olisi oire masennuksesta tai muusta ei niin myönteisestä mielentilasta. Minusta se on vain hyvä asia. Olen tyyni ja turta joka on kai lähinnä seesteisyyttä, mihin voin toistaiseksi päästä. Seesteisyyttä pidän jonkinlaisena tavoitteena, koska onnellisuuteen en ainakaan juuri nyt usko.
Välillä olen vihainen ihmiselle joka kohteli minua uskomattoman huonosti, ja koen edelleen vaikeaksi uskoa, että se pystyi tekemään minulle niin. Olisikohan minun pitänyt nähdä jo aiemmin jotain merkkejä, että niin siinä käy (olisi kai). Ei voi mitään, olen naiivi ja sinisilmäinen. Tavallaan haluan olla sitä jatkossakin, koska mitä siitä tulee, jos ei voi luottaa ihmisiin. En tahdo muuttua kyyniseksi ja katkeraksi.
Päivän biisit: Maj Karma - Attentaatti, Plutonium 74 - Muut jotka itkee
Päivän herkku: Terra chips (makea peruna, valkoinen makea peruna, punajuurivärjätty makea peruna, palsternakka, bataatti, tarojuuri, yucca, punajuurivärjätty tarojuuri) hirveen mielenkiintosia sipsejä.
Eilen oli maailman paras krapulapäivä ikinä. Syötiin leivonnaisia, pitsaa, sipsii, karkkii ja kaikkee semmosta hyvää ja maattiin vaan tuntikausia sohvassa kynttilän valossa litkimässä teetä, kuuntelemassa musiikkia ja puhumassa. Ja välillä aivan hiljaa. On parasta kun jonkun ihmisen kanssa voi olla myös hiljaa, eikä se tarkoita sitä, ettei olisi mitään sanottavaa toiselle.
Olen niin kaivannut tuollaista rehellistä väsymystä ja pysähtyneisyyttä, että voi olla siinä hetkessä vailla mitään levottomuutta, ja voi antaa ajatusten tulla ja mennä tarttumatta niihin kiinni, ahdistumatta.
Minusta tuntuu edelleen, että olen nyt enemmän oma itseni kuin aikoihin. Seesteisempi, rauhallisempi. Ei oikeastaan ole mitään järkeä surra sellaisen ihmisen menettämistä, jonka kanssa on pahempi olla kuin ilman sitä. En vain tajunnut sitä kuin vasta nyt.
Totta kai minulla on paha olla siksi, että minua on kohdeltu kurjalla tavalla, tunteitani on loukattu ja sydämestäni ainakin osa on tällä hetkellä rikkonaisempi kuin ennen. Kyllä minulla on päivittäin pahan olon hetkiä, mutta niistä huolimatta on tavallaan hyvä ja helpottunut olo. Pystyn taas kuuntelemaan musiikkia niin, että oikeasti nautin siitä taide-elämyksenä. Pystyn nukkumaan hyvin (ja olen ihan hirvittävän väsynyt, sellaisella ihanalla tavalla). Nautin hyvästä ruoasta. Huomaan hymyileväni siksi, että aurinko paistaa tai Kissa näyttää suloiselta.
Minulla on asunto täynnä herkkuja viikonlopun jäljiltä ja hyllyssä Mullan alla -tuotantokausi, joka odottaa katsomista. Ei kuulosta mitenkään kovin huonolta sunnuntailta.
Muistatteko vielä sellaisen herkuttelumuodon kuin lämpimät voileivät? Kenties monet harrastavat niitä edelleen aktiivisesti, mutta minulla tuo tapa on jäänyt jonnekin 90-luvulle kauniina lapsuuden muistona. Ne olivat aina nimenomaan tonnikalavoileipiä. Tänään kun palelin melkoisen ajan ulkona syksyn viileässä alkuillassa, alkoi tehdä hillittömästi mieli lämpimiä leipiä. Ja oikeasti, miten helppoa, miten hyvää, ja luultavasti terveellisempää kuin normaali ruokavalioni! Lisäplussana hyvä mieli siitä, kun tuntee olevansa tarmokas ruokaa laittava kodin hengetär. Minun tapauksessani tuon tunteen saavuttamiseen ei vaadita nähtävästi kovin paljon.
Pieniä iloja, yllättävän iso hyvä mieli. Ehkä pääni vain kyllästyi pahaan mieleen ja päätti heivata sen menemään ainakin hetkeksi. Kiitos sille siitä. Tällä hetkellä tuntuu kuin olisin herännyt jostain pitkästä unesta, ei mistään kauhean miellyttävästä sellaisesta. Tunnen olevani oma itseni taas. En ole koko ajan levoton ja keskittymiskyvytön. Voin nauttia vain siitä että olen tässä ja nyt. Voin nauttia yksinäisyydestäkin. Olen taas enemmän minä, vaikkakin sydän hieman repaleisempana. Ja ehkä vähän viisaampana. Tai no, tuskin sentään kovin paljon. Järki voi oppia jotain mutta tunteilla on oppimishäiriö.
Nyt olen rikki. Joku särki minut, tahallaan tai tahtomattaan, oikeastaan sama minulle. Tämä on uudenlaista rikkoutumista, joka ei ole ennestään minulle tuttua ja siksi sitä on vaikea käsitellä. Melkein tiedän, että tulee vielä täysin seesteinen päivä, jolloin kaikki ajatukset tähän asiaan liittyen on ajateltu eivätkä ne kummittele enää aivoissani, mutta se päivä ei ole vielä. Ehkä pian, ehkä pitkän ajan päästä.
Minä mietin, ettei minun pitäisi tuntea olevani näin rikki, koska monet ihmiset on särjetty paljon pahemmin ja useammin, eivätkä hekään vaikuta olevan kovin rikki. Ehkä minä olen se ihminen, jonka mielestä hänen omat surunsa ovat aina niin kovin hirvittävän suuria vain siksi, että ne ovat hänen. (ehkä me kaikki olemme sellaisia?) Mutta ei kai ole väärin tuntea.
Ja onneksi on myös hetkiä jolloin olen vain turta enkä yhtään rikki. Onneksi on hetkiä, jolloin cappuccino maistuu aivan hirvittävän hyvälle. Onneksi on yhteinen nauru ystävän kanssa, ja ihmisiä jotka kuuntelevat. Ja hassuja tapoja sanoa hyvää yötä.
Nyt kun kesä mennyt on... ja niin edespäin. Blogi palailee kesätauolta.
Kesä on ollut tapahtumarikas niin tekemisen kuin päänsisäisen toiminnankin suhteen. En ole meinannut oikein pysyä perässä kun olen hämmentävästi tempaantunut normaalista elostani impulsiivisesti uuteen ja erilaiseen. Vaikka minä en ole impulsiivinen. Joskus vain käy niin, että asioita tapahtuu, ja on hyvä että niiden antaa tapahtua ennen kuin analysoi ja pohtii mielessään kaiken puhki ja pahimmassa tapauksessa jättää vain elämättä.
Olen pomppinut mielettömän upeista fiiliksistä suruun, yksinäisyyteen ja angstailuun. Toisinaan kylässä piipahteleva ystäväni nukkumisvaikeuskin on muistuttanut lähiaikoina olemassaolostaan. Siltikin päällimmäisenä tunteena tällä hetkellä on tyytyväisyys. Olen ymmärtänyt viime viikkoina jotain perustavanlaatuista, joka minun olisi pitänyt ymmärtää varmastikin jo vuosia sitten. Nimittäin että elämässä tärkeintä ovat toiset ihmiset. Yksin ei ole hyvä olla. Eikä kannata tuhlata vuosia elämästään vain odotellessa, että ehkä joskus kaikki muuttuu, ja kuvitellessa, että television katselu voi korvata sosiaalisen elämän. Ei kannata tehdä niin, jos on vaihtoehtoja. Jos voi muuttaa paikkaan, jossa ei tarvitse olla niin yksin. Jos minä pystyn tekemään päätöksen lähteä, miksen tee sitä heti, miksi tuhlata aikaansa puolittaiselämään, joka on parhaillaankin vain ihan ok.
Koska pystyn päättämään, tein siis päätöksen, joka on muuttaa armaaseen pääkaupunkiimme. Kyllä, sinne minne kaikki muutkin muuttavat, ja jonne minun ei pitänyt olevinaan muuttaa vain siksi, että kaikki muutkin muuttavat. Mutta jostain, täytenä yllätyksenä, tuli yhtäkkinen valaistumisen elämys, ja se oli siinä. Piste. Helsinki. Se on uudenvuodenlupaukseni, ja toteutunee siis noin neljän kuukauden kuluttua, jos saan asiat järjestymään siinä aikataulussa. Hämmentävää.
"Elämä on elämää varten annettu." (Leevi and the Leavings: Ihanasti sanottu)
Pitää viimein piipahtaa taas täällä blogissakin. Jospa jatkossa taas useammin. Kevätkausi on ollut hiljaiseloa, johtuen joko a) laiskuudestani, b) väsymyksestäni tai c) siitä, ettei aivoissani liiku mitään järkeviä ajatuksia joita kannattaisi jakaa kenenkään toisen ihmisen kanssa... Höm.
Kesä ja kukkaset. Parvekkeeni on sisustettu keittiön kanssa yhteensopivaksi punaisella, oranssilla, keltaisella ja pienin vihrein lisäyksin. Pöydällä ruukussa ovat pikkuruiset itse kasvattamani samettiruusun taimet (toivottavasti lapsukaiseni eivät järkyty liikaa muutoksesta, kun kiikutin ne pihalle) ja parvekelaatikossa kukkivat komeat tsinniat. Hilpeän voimauttavaa tietää melkein kaikkien näiden kotini kukkasten nimet.
Kävimme Kissan kanssa tänään hänen elämänsä ensimmäisen kerran ulkoilemassa (mikäli kissanboksissa matkailua ei lasketa ulkoiluksi). Valjaissa kävelemistä olimme opetelleet jo etukäteen kotona jonkun aikaa. Reissu meni oikein mallikkaasti, vaikkakin kökötimme lähes koko ajan kerrostalomme seinän vieressä. Sisällä rappusissa Reipas Ulkoilija halusi kävellä itse, josta "äitinä" olin oikein ylpeä. Oman oven paikka oli hyvin tiedossa, tosin kerroksen suhteen kävi pieni erehdys, kun Kisu kuvitteli oman oven olevan yhtä kerrosta liian alhaalla. Huomenna kenties uudestaan. Kivojahan tällaiset mother-daughter-harrastukset ovat.
Enää hieman yli pari viikkoa töitä, ja sitten kirmaillaan kesälaitumille. Itseasiassa lentskaroidaan Barsseloonaan. En ole vielä oikein sisäistänyt edessä olevaa lomaa saati sitten matkaa, vaikka pikkuhiljaa sitä alkaa jo jollain tasolla ajatellakin. Eiköhän se lomatunnelma ilmaannu viimeistään siinä vaiheessa kun lentokone kiihdyttää pitkin kiitorataa valmiina nousemaan ilmaan hetkenä minä hyvänsä. Se on minun lempiosuuteni lentokonematkailua.
Uusia kokemuksia tiedossa. Päätin olla lähtemättä mihinkään toiseen kaupunkiin, ja viettää vapun yksin. Ensimmäinen yksinäinen juhlapäiväni. Ostin itselleni kaksi tippaleipää ja serpentiiniä tuomaan vapputunnelmaa. Sitten voin kuunnella työväen juhlan kunniaksi Agit propin ja Kom-teatterin levyjä. Tehdä jotain hyvää ruokaa ja katsoa elokuvan. Hyllystäni löytyy jokunen syystä tai toisesta katsomatta jäänyt. Vappupäivänä voisin käydä katsastamassa miten täällä vietetään vappua. Varmaan kaupungilla on jotain tapahtumia, täytyy ottaa selvää. Vappuaattona en taida lähteä juhlivan opiskelijaväen joukkoon, vaan pitäydyn juhlistamaan vappuani kotosalla.
Tänään oli sellainen päivä, jolloin tajusi kesän olevan lähellä. Ilmaan oli tullut aivan uudenlainen kesäinen tuoksu, puissa alkoi näkyä jo elämän alkua ja oli lämmintä sielläkin minne aurinko ei paistanut. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa tänä keväänä ulos ilman takkia ja olin ihan kesäisissä fiiliksissä. Tuli sellainen tunne, että saattaisin vaikkapa voida rakastua tähän kaupunkiin kesällä. Ei sillä, ettenkö pitäisi tästä kaupungista nyt, mutta tunnesiteen kasvattaminen ja juurtuminen vie aina aikansa. Kesä on hyvä aika rakastua.
- Kävin visiitillä Helsingissä.
- Istuin parissakin kivassa irkkutyylisessä pubissa tai ainakin pubityylisessä pubissa...
- Pelasin pokeria täysin vailla hajua siitä mitä olen tekemässä, ja siitä syystä onneksi ilman rahapanosta. Tavoitteenani olikin päästä läpyköistäni (no mitä ne nyt on ne eriväriset pelikolikot mitä pokerissa käytetään?) eroon mahdollisimman pian, mikä myös onnistui loistavasti.
- Tein ihmisiä hulluksi lauleskelemalla.
- Rikoin lempilaukkuni vetoketjun (sellainen reilun kaupan markkinoilta ostettu kukkalaukku) ja kadotin yhdet hansikkaat.
- Bongailin kevään merkkejä, ja totesin, että ei se mitään vaikken tiedäkään minkään kasvien nimiä. Osaanpa sentään jaotella ne kukkiin, pensaihin ja puihin.
- Söin vehnää monessa muodossa: aurajuustohampurilaisen (hirrrmuisen hyvää), kanapekonipatongin, pestocalzonen, valkosipulipatonkia ja pitsaa.
- Istuin meren rannalla, jossa tunnelma oli lopulta kuin elokuvasta Linnut, kun lokit innostuivat piirittämään meitä.
- Nauroin. Paljon. Kerroin huonoja/omituisia juttuja. Aika paljon. Nauroin niille omille jutuilleni. Luultavasti.
- Söin aamupalaa ulkona.
- Vietin aikaa ihanien höpsöjen ystävä-ihmisten kanssa.
Oloni on tänä iltana hieman itkuinen ja mielialani huovan alle piiloon maailmaa käpertyvä. Kai se johtuu väsymyksestä, että pienimmätkin tunneärsykkeet vaikuttavat minuun tänään kovin voimakkaasti. Olen nukkunut lähiaikoina liian lyhyitä yöunia ja tehnyt jonkun verran ylitöitäkin.
Toisaalta, miksi itkuisuus pitäisi selittää aina merkityksettömäksi sivuseikaksi väittämällä sen johtuvan väsymyksestä tai hormoneista (mistä se kyllä useimmiten johtuu). Eikö se voi olla normaali ja jopa hyödyllinen osa ihmisen tunne-elämää? Kuulostaahan nimittäin todellakin terveeltä ja hyödykkäältä istua kevään toiseksi kauniimpana päivänä sisällä fleecehuopaan kääriytyneenä kuuntelemassa Elvis Costellon Shetä unisena ja itkuisena. Höm.
Mutta ei tämä siis mikään huono päivä ole. Masentuneisuus, ahdistuneisuus ja v-tutus ovat päivän pilaavia elementtejä, mutta se että tuntee, sehän on oikeastaan hienoa. Suloista surullisuutta.
Jotain puhtaasti iloistakin tähän päivään on mahtunut. Olen onnistunut hoivaamaan elämän alkuun tämän herttaisen pienen vihreän kaverin, joka kurkistaa mullasta:
Oli mennyt jo niin pitkä aika, etten uskonut mitään enää tapahtuvan. Suunnittelin jo heittäväni koko purkin roskiin, mutta tänään näin pikkuriikkisen vihreän pään näkyvän mullan seassa, ja äkkiä se olikin jo näin iso alku. En tiedä miksi tuntui niin hyvältä nähdä sen kasvin nousevan mullasta, mutta se tuntui, tosi hienolta. Sekin melkein itkettää minua... Taidan olla kyllä tosi väsynyt. Suunnittelinkin meneväni rentouttavan kylvyn kautta tänään ajoissa nukkumaan, jospa huomenna olisi sitten normaalimpi olotila.
