Kauhistus. Kurkkasin ikkunasta ulos, ja yön aikana on tullut niin hurjasti lunta, että sitä taitaa olla nyt enemmän kuin kertaakaan Helsingissä asumiseni aikana. Ja sade jatkuu yhä. Minun piti lähteä tänään hoitamaan asioita kaupungille, mutta ehkä siirrän ne maanantaihin. Sää ei houkuttele ulos. Sen sijaan voisin katsoa Vikatikkiä (Green Wing, erinomainen brittikomedia!) ja askarrella kanafetaherkkuruokaa.

Mielialani ei lähiaikoina ole ollut paras mahdollinen, ehkä eniten siitä syystä, että viime kuukausien suurin "saavutukseni" muuton lisäksi on ero lyhyehköstä seurustelusuhteesta. Odottelen vielä "elämä voittaa" oloa, kai se joskus sieltä tulee.

Uuden asunnon viehätys tuntuu laantuvan pikkuhiljaa. Siitä todistaa tiskipöydällä kasvava tiskikasa ja muukin pieni epäjärjestys. Siivoushirmu minussa on alkanut potea kevätväsymystä. Kyllä minä silti pidän asunnostani kovin paljon, ja on hämmästyttävää että jaksan yhä olla päivittäin iloinen siitä, että asun täällä. Miten suhtauduinkin ennen niin epäluuloisesti Helsinkiin. Nyt minulla on täällä aivan erinomaisen kotoisa olo.

Olen alkanut yhä vahvemmin uskoa, että ihmisen pitää tehdä päätöksiä elämänsä suhteen tunteella eikä järjellä. Tosin järjenkäyttökin on sallittua, mutta se ei saa olla suurin ja ainoa valintoja ohjaava voima. Jos aina valitsee sen "näin minun pitää tehdä koska tämä nyt on taloudellisesti/uran kannalta/tms järkevää" vaihtoehdon, huomaa pian ettei ole oikeasti valinnut mitään mitä itse tahtoo. Mennyt vain yhteiskunnan vaateiden ohjailemassa putkessa eteenpäin.

Päädyin viikonloppuna kahtena iltana baariin yhdelle, ja totesin, ettei baarielämä jostain syystä juuri nyt nappaa. Yhdelle meneminen tarkoitti todellakin yhdelle menemistä, eikä sen yhdenkään juomisesta olisi ollut niin väliä.

Tämän perusteella voisi kuvitella että olen elämäntavoiltani hyvinkin tervehenkistynyt, mutta ehei, olen sen sijaan kunnostautunut herkuttelupuolella. Minusta on nykyään mukavaa istuskella kotona, laittaa hyvää ruokaa, katsella sarjoja. Ehkä uuden kodin innoittamana kodin hengetär minussa on nostanut päätään, ja pidän myös tavaroiden järjestelystä ja jopa tiskaamisesta, mitä voi pitää pienoisena ihmeenä.

Kävimme eilen ystäväni kanssa kävelyllä Hietaniemessä (mukavaa kun on lenkkeilyseuraa) ja päädyimme kävelemään jäälle. En muistakaan milloin olen kävellyt jäällä viimeksi, joten se oli jännittävää. Olin kuulevinani koko ajan kävellessämme outoa ritinää jäästä ja huomautin tästä ystävälleni moneen kertaan. Lopulta ystäväni ja huomasi ja huomautti, että tulisikohan ääni minun takkini aukiolevasta alanapista. Kyllä se tuli. Tämän täpärän hengenvaaralliselta onnettomuudelta pelastumisen jälkeen oli kerrassaan uudistunut olo, ja syvällinen oivallus täytti mieleni: Tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä...

Tänäänkin voisi lähteä kävelylle. Aurinko paistaa niin kauniisti sälekaihtimien raoista, että siellä on varmaan hieno ilma. Kun vain jaksaisi liikkua. Minut on vallannut hirmuinen aamu-unisuus. Herään myöhään, ja sen jälkeen menee monta tuntia ennen kuin koen olevani oikeasti hereillä... Jaa, muutos suunnitelmiin! Ystäväni soitti juuri ja pyysi kanssaan ulos syömään. Nyt äkkiä suihkuun. Tämä oli ehkä hyvä juttu, muuten olisin kuitenkin jumittunut väsähtäneenä koneelle.

Olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen siitä, että asun nyt Helsingissä. Elämäni ei ole täällä kovin paljon erilaista kuin ennenkään. Paitsi, että tunnen enemmän ihmisiä, eikä tarvitse olla niin paljon yksin. Mutta minulla on aivan erilainen olo täällä. Pidän siitä, että ympärillä on paljon ihmisiä, vaikka tuntemattomiakin. Ja kauniita erivärisiä kerrostaloja. Erilaisia mahdollisia kävelyreittejä. Ja pidän metromatkustamisesta, se on nopeaa ja kätevää. Oranssit muovipenkit olivat minusta ennen aika hirviömäiset mutta nyt olen tottunut.

Kävin tänään syömässä sushia toisen kerran elämässäni. Hyvää ja yllättävän täyttävää. En ole käyttänyt syömäpuikkojakaan aiemmin kuin sen yhden kerran. Silloin palaset tipahtelivat puikoista epähallitusti ympäri lautasta, mutta tällä kerralla löysin heti oikean otteen puikoista ja olin kovin iloinen. Oppimiselämyksiä.

Pieni yksiöni tuntuu kodilta. En tarvitsekaan tämän enempää tilaa. Täällä ovat kaikki tärkeät asiat: Kissani, tietokoneeni, televisioni, sohva, sänky, jääkaappi, vessa.. Ja mitä muuta nyt ihminen voi tarvita. Kuitenkin kotona olemiseni on lähinnä siirtymistä tietokoneen, sohvan ja jääkaapin väliä, niin sehän on vain hyvä, että nämä ovat lähellä toisiaan..

Vähän jännittää edessä oleva pitkä perjantai-ilta, kun en ole sopinut kenenkään kanssa tekeväni mitään. Joskus illat ovat vähän vaikeita yksin, muutenkin mutta erityisesti nyt uuteen paikkaan sopeutuessa. Minulla on kuitenkin pokkarialesta ostamani Markiisi de Saden Justine (vaikuttaa mielenkiintoiselta lukukokemukselta) jota suunnittelin lueskelevani tänään, joten ainakaan en ole aivan vailla tekemistä.

Ymmärsin tänään jotain oleellista elämästä (ainakin omastani).

Minä en osaa vastata yhteen elämäni kannalta äärimmäisen tärkeään kysymykseen. Nimittäin: "Mitä minä haluan elämältäni?"

En ole vuosikausiin osannut vastata tuohon mitään. Olen ehkä jopa ajatellut, että on hienoa antaa vain elämän viedä mukanaan ja katsoa mitä eteen tulee. Olen vapaa sielu, en kahlitse itseäni tuollaisiin keskinkertaisiin asioihin kuin elämältä haluamiseen... Jotain tuollaista soopaa aivoissani lienee pyörinyt, kun en ole halunnut ajatella sitä mikä on tärkeää.

Todellisuudessa luulen, että minä vain pelkään liikaa. En uskalla haluta mitään, koska pelkään sitä pettymystä kun en saa mitä haluan. Enkä uskalla tunnustaa itselleni haluavani monia niitä asioita, joista moni muukin haaveilee, koska kuvittelen, että minä olen jotenkin huonompi eikä minulla ole samanlaista "oikeutta" niihin kuin muilla.

Että voisin ollenkaan tehdä suunnitelmia elämäni varalle, rakentaa itselleni elämää joka tekisi minut onnelliseksi tai edes jotain sinnepäin, minun on pakko tietää mitä minä haluan. En voi elää kuvitelmassa, että joku korkeampi voima antaa elämääni automaattisesti ne asiat joita en uskalla haluta (mutta joita haluaisin kuitenkin) kunhan vain odottelen tarpeeksi kauan.

Mitä minä haluan elämältä? on kysymyksenä äärimmäisen vaikea. Helponnetaan. Millaisena näen elämäni viiden vuoden kuluttua, jos kaikki on mennyt hyvin? (Tämäkin on ollut minulle aina vaikea kysymys, kun en ole haaveillut oikein mistään, tai uskaltanut toivoa mitään hyvää.)

Viiden vuoden kuluttua minä... (nyt siis tämän hetkisen tunnetilan mukaan, ilman mitään "ei se kuitenkaan näin mene" rajoituksia)

...asun pienehkössä ja viihtyisässä saunallisessa kaksiossa Helsingissä miesystäväni/aviomieheni kanssa. (Jos olemme menneet naimisiin, häät ovat olleet pienehköt ja meidän näköisemme. Ei välttämättä valkoisia hörhelöitä ja morsiuskimppuja.)

...Minulla on viihtyisä työpaikka, jossa on suhteellisen pieni ja kiinteä työporukka, joista ainakin osa on ystäviäni myös vapaa-ajalla. Työ on aika itsenäistä, saan olla tietokoneella ja kirjoittaa, mutta tavata myös ihmisiä työssäni päivittäin. Työaika on pääasiallisesti noin klo 9-17 (aamu-unisena arvostan liukuvaa työaikaa aamussa..)

...Suunnittelemme perheenlisäystä lähitulevaisuudessa.

...Olen joko jo tehnyt lisensiaatin työn tai aion tehdä sen seuraavan viiden vuoden aikana. Olen joka tapauksessa tehnyt jotain lisäopintoja esim. avoimessa yliopistossa. Tai ainakin opiskellut kielikurssilla uutta kieltä.

...Vapaa-ajalla vietämme mieheni kanssa paljon aikaa yhdessä tehden peruskivoja asioita esim. laitamme ruokaa, katsomme televisiota, käymme kävelyillä tai harrastamme muuta liikuntaa, käymme elokuvissa, museoissa yms.. Ja meillä on yhteinen hölmö huumorintaju ja ajan mittaan kehittyneitä "sisäpiirivitsejä". Hauskan lisäksi keskustelemme paljon myös vakavista asioista ja "parannamme maailmaa" yhdessä.

...Näen vapaa-ajallani myös ystäviäni ja perhettäni ja pidän aktiivisesti yllä ystävyyssuhteitani kaikkiin nykyisiin ystäviini.

...Olen löytänyt jonkun yhden harrastuksen, josta olen kiinnostunut ja johon jaksan panostaa kuukausi toisensa jälkeen. Sen ei tarvitse olla mitään erikoista ja hienoa, kunhan se on jotain jolla on minulle merkitystä. Olen alkanut harrastaa ahkerammin myös lukemista.

...Minulla on kaksi kissaa, jotka tulevat hyvin toimeen keskenään, ja niistä on toisilleen seuraa päivisin, kun ihmisten pitää käydä töissä.

Ja sitten seuraa jatkokysymys: "Mitä minun pitää tehdä NYT, että elämäni olisi viiden vuoden kuluttua sellaista kuin toivoisin?"

Totta kai se mitä haluaa, voi ajan kuluessa muuttua. Mutta jos haluaa vaikuttaa elämänsä kulkuun yhtään millään tavalla, on jossain vaiheessa pakko alkaa haluta jotain, ja tehdä työtä sen eteen että saavuttaisi sen mitä haluaa. Ensimmäiseksi pitää saada itsensä uskomaan, että minulla on oikeus haluta ja haaveilla, ja minun myös PITÄÄ tehdä niin, koska en ole omassa elämässäni sivustakatselija vaan aktiivinen toimija!

Suloinen aamuhetki kahvikupin ja keksipaketin rippeiden kanssa. Istun sohvalla ja tietokoneeni on sijoitettu keittiön pöydälle, joka on raahattu olohuoneeseen juuri sitä tarkoitusta varten. Joka puolella ympärilläni on tyhjiä ja täytettyjä pakkauslaatikoita, sekaisesti ripoteltuja tavaroita jotka odottavat päästä laatikkoon. Muutto lähenee, lasken öitä uuteen kotiin.

Toisin kuin vähän yli vuoden takainen muutto, tämä ei herätä minussa juurikaan haikeutta. Mieleni on jo muuttanut Helsinkiin, nyt vain odotellaan päivää jolloin kehoni ja tavaroideni on määrä seurata perässä. Vuosi ei kenties ole tarpeeksi pitkä aika kiintyä ja kiinnittyä paikkaan. Tai kenties oma osuutensa kiinnittymättömyydellä on siinä, ettei tähän asuntoon sijoitu tarpeeksi paljon suloisia ja haikeita muistoja, tapahtumia joita jäisin ikävöimään.

Viimeinen puolivuotinen on ollut ihmeellistä aikaa ihmissuhteiden osalta. Kliseinen vuoristoratavertaus sopii siihen kovin hyvin. Muistan hetkiä jolloin olen ollut niin onnellinen etten muista olenko ollut niin onnellinen koskaan. En ainakaan pitkään aikaan. Ja onnellisten aikojen väliin mahtuu ahdistavia yksinäisiä viikonloppuja, pahaa oloa joka ehkä laimenee väliaikaisesti tarpeeksi kovalla huutavasta synkästä musiikista muttei sammu silloinkaan. Särkyneeseen sydämeen auttaa aika. Sydämen muututtua särjestä takaisin sisäelimeksi, tapahtui jotain hienoa, jota en osannut odottaa. Uusi ihmissuhde, joka oli kaikin puolin parempi kuin se menetetty. Uusi alku.

Nyt katselen tulevaisuuteen yhtä aikaa toiveikkaana ja epävarmana, mutta mikä tärkeintä, suhteellisen epärikkinäisenä. Nyt vähän lisää kahvia, luen aamu-uutiset ja sitten muuttolaatikot alkavat taas täyttyä.